Kauhukuu VIII: kauhuvuosi 2025

You keep dancing with the devil...

Kauhukuu 2025 tulee päätökseensä kahden uuden ensi-illan voimin. Kattauksessa on yksi odotettu kesähitti ja sen seurana ehkäpä lajityyppinsä vuoden parhaat arviot saanut genreleikittely. Kuten edellisessä kauhukuu-tekstissä todettiin, kauhugenrellä menee lujaa. Päivän filmien ohella menestystä ovat niittäneet kauhupelifilmatisointi Exit 8 (2025) ja muodikas bodyhorror The Ugly Stepsisters (2025). Eikä tässä vielä kaikki: Guillermo del Toron pian ensi-iltansa saava Frankenstein (2025) lienee vähintäänkin yleisöhitti.

Tämä vuosi oli samalla yhden aikakauden loppu, kun suuria lipputuloja tahkonut Conjuring-sarja sai eräänlaisen päätösosansa (The Conjuring: Last Rites, 2025). Sarja alkoi mehevällä Kirottu-elokuvalla (2013), jota Kirottu 2 (2016) ja Kirottu 3 (2021) jatkoivat latteammin. Masentavia spinoff-filmejäkin on tullut muutama (esim. Annabelle, 2014). Mutta tuskinpa kirottua universumia ollaan kokonaan kuopattu: lienee vain ajan kysymys, milloin nukkevitriinin ovi taas raottuu. Myös kauhukuun aika tulee toivottavasti jälleen vuoden päästä uusine varjoineen ja hirviöineen!

 

28 Years Later - 28 vuotta myöhemmin
Ohjannut Danny Boyle 

Iso-Britannia, Kanada & USA 2025, 115 min. 

Kauhu, Scifi, Trilleri

Pääosissa: Alfie Williams, Aaron Taylor-Johnson, Jodie Comer

 

 

 

Danny Boylen zombielokuva 28 päivää myöhemmin (2002) esitteli viruksen valtaaman Iso-Britannian. Sittemmin tarina jatkui keskinkertaisessa osassa 28 viikkoa myöhemmin (2007) ja nyt tuhoisasta pandemiasta on kulunut miltei kolme vuosikymmentä: muu maailma sai viruksen eristettyä entiseen saarivaltioon, joka on vartioitua karanteenialuetta. Kukaan ei poistu eikä saavu, mutta selviytyjien yhteisöt ovat tottuneet elämään raivovirusta levittävien tappajien keskuudessa.

28 vuotta myöhemmin käsittelee menetystä ja kuolemaa, memento moria. Tarinassa riittää jännitystä, mutta elokuva ei ole pelkkää kieli vyön alla juoksemista: traagisuudelle ja surulle pyritään tekemään tilaa. Rakenne kuitenkin hieman kärsii siitä, että tarinaa paisutellaan taas uudeksi trilogiaksi. Elokuvan alku ja loppu viittaavat tekeillä olevaan jatko-osaan, kolmattakin jo suunnitellaan. Ärsyttää, ettei yhdessä elokuvassa ole omanlaistaan rakennetta tai näkökulmanmuutosta vallitseviin oloihin. Hyytävän tunnelmallisessa postapokalypsissa olisi rahkeita parempaankin, vaikka tällaisenaankin se toimii.

Pisteytys: 7/10

 

Sinners
Ohjannut Ryan Coogler

USA, Australia & Kanada 2025, 137 min.

Kauhu, Toiminta, Draama

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Andrene Ward

 

 

 

 

Kaksosveljekset Elijah ja Elias Moore (Jordan) palaavat rikollisilta teiltään kotiin syvään etelään. Eletään pula-ajan ja kieltolain vuosia, mutta siitä huolimatta Mooren veljekset päättävät luoda ympärilleen syntisiä iloja ja perustaa kapakan. Nuori serkkupoika Sammie (Caton) pääsee juottolaan soittamaan paholaisen bluesia ja juuri hän saa lopulta todistaa, kuinka pahuus eräänä yönä ottaa kapakan valtaansa. Siihen syynä on valkoisten kulkijoiden mukanaan tuoma kauhu.

 

Sinners on villi genresekoitus, jossa lajityyppiä vaihdetaan kuin dj biisiä. Tavallaan elokuvan yliluonnolliset kauhuelementit ovat vähän pöljiä, mutta sekin sopii camp-vivahteisen elokuvan itsetietoiseen liioitteluun. Kokeilunhalu ei silti missään vaiheessa karkaa käsistä. Elokuvassa yhdistyvät lajityypit ja eri aikakaudet, mutta musta kulttuuriperintö toimii niiden liimana. Taustalla häilyy orjuuden historia, rasismin todellisuus ja se, miten eritoten mustaa musiikkia on omaksuttu osaksi yhdysvaltalaista kulttuuria ─ alkujuuret unohtaen. Syntisen kapakan illanvietossa on ilo viihtyä, nauttia estetiikasta, musiikeista ja yllättävistä käänteistä.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu VII: kauhuvuosi 2024

The balance must be respected.

 

Vuosi 2024 oli iloista aikaa kauhugenrelle. Kauhuelokuvia kehuttiin ja monet saivat arvostettuja palkintoehdokkuuksia: esimerkiksi Oscar-gaalassa ehdolla olivat The Substance (2024) ja Nosferatu (2024), ensiksi mainittu kilpaili jopa Kultaisesta palmusta. Ja onpa tälle vuosikymmenelle mahtunut jo yksi ehtaa bodyhorroria edustava Kultaisen palmun voittajakin, Julia Ducornaun Titane (2021).

Päivän kauhukavalkadiin on katettu kolme viimevuotista hittikauhua, joissa on mukana kaksi onnistumista ja yksi lässähdys. Viime vuoden kauhukuussa tunnelmoitiin aika heikkojen viritelmien äärellä. Hittisarjan jatkis Ghostbusters: Frozen Empire (2024) ja ranskalainen haihurvittelu Seinen syvyyksissä (2024) olivat kyllä lipputuloissa mitaten menestyneitä mutta toteutuksina turhanpäiväisiä. Ikimuistoisempia kauhufilmejä viime vuodelta ovat esimerkiksi klassikoiden onnistuneet uudelleenlämmittelyt Nosferatu (2024) ja Beetlejuice Beetlejuice (2024). Viimevuotisista filmeistä lempeään Halloween-tunnelmaan katsottavaksi voisi sopia megahitti Wicked (2024).

Alien: Romulus
Ohjannut Fede Alvarez

Iso-Britannia, USA, Unkari ym. 2024, 119 min.

Scifi, Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Renaux

 

 

 

 

Joukko kaivossiirtokunnassa työskenteleviä nuoria saa raatamisesta tarpeekseen. Yllättäen ankean kaivosplaneetan ohi lipuu hylätty avaruusalus, joka mahdollistaa matkan kohti parempaa elämää. Arvata voi, että aluksen kyydissä piileskelee karmeita matkustajia. Ajallisesti tarina sijoittuu Alienin (1979) ja Aliens - paluun (1986) väliin. Ylipäätään Alien: Romulus on harkittu paluu sarjan juurille, eikä omaperäisiä ideoita ole montaa. Lopputulemana on jälleen kerran selkeä fanituote ja nostalgialla rahastus, tuo aikamme ilo ja vitsaus. Parhaimmillaan Alien: Romulus on ihan hauska kertakäyttöviihdyke, mutta huonoimmillaan paikallaan junnaavaa härvellystä.

Pisteytys: 5/10
 

Longlegs
Ohjannut Osgood Perkins 

Kanada & USA 2024, 101 min.

Kauhu, Trilleri, Mysteeri 

Pääosissa: Maika Monroe, Nicolas Cage, Blair Underwood, Alicia Witt

 

  

 

FBI-agentti Lee Harker (Monroe) etsii sarjamurhaajaa, jonka jäljet antavat aihetta saatananpalvontapaniikkiin. Ysärin sarjamurhaajatrillereiden jalanjäljissä kulkeva Longlegs on erinomaisen kolea ja sopivasti karmaiseva kauhuoutoilu. Elokuva hyödyntää taitavasti kliseisen tuttuja kauhukikkoja, jotka saavat odottamaan säikäytystä: halpoja hyppyjä ei kuitenkaan ole luvassa lainkaan, mutta katsoja pidetään jatkuvassa jännityksessä. Lopussa tarina sortuu harmillisesti selittelemään liikaa ja mysteeri latistuu.

Pisteytys: 7/10
 

The Substance
Ohjannut Coralie Fargeat

Iso-Britannia & Ranska 2024, 141 min. 

Kauhu, Draama

Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley

 

 

 

Viisikymppinen Elisabeth Sparkle (Moore) on entinen Hollywood-tähti ja aerobic-ohjaaja, joka joutuu antamaan tilaa nuoremmilleen. Yhden tähden hiipuessa toinen nousee, mutta Elisabethin omasta selkärangasta. Uutuushuume jakaa Elisabethin kahtia, eivätkä naisen eri versiot tule toimeen keskenään. Coralie Fargeatin (s. 1976) ohjaama ja käsikirjoittama The Substance on saanut vaikutteita monista suunnista, aina klassikkoromaani Dorian Grayn muotokuvasta (1890) David Cronenbergin bodyhorroreihin. Tyyliltään The Substance on tarkoituksellisen yliampuva ja räiskyvä kokeilu on onnistunut. Naiseutta kommentoiva kehokauhu puree mustalla huumorillaan ja hälyyn kätketyllä surullisuudellaan.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu VI: Bone Tomahawk (2015)

Pain is how your body talks to you.

 

Ensi viikolla kauhukuu kurvaa kohti vääjäämätöntä loppuaan 2020-luvulle, mutta sitä ennen nautitaan vielä edellisten vuosikymmenten antimista. Mikäli mielii aikamatkata vuoteen 2005, tarjolla on ainakin kurja kummitustalotarina The Amityville Horror (2005), manalaan kurkkaava sarjisfilmatisointi Constantine (2005) sekä George A. Romeron keskinkertainen zombirytinä Kuolleiden valtakunta (2005). Dystooppista scifitunnelmaa taasen irtoaa klassikkouusinnasta Maailmojen sota (2005). Kymmenvuotiaista filmeistä maininnan arvoinen on puolalainen kauhumusikaali The Lure (2015), jonka kumma tunnelma jää mieleen. Päivän elokuvasta löytyy toinen hirvittävä kurkistus kymmenvuotiaiden kauhujen tunnelmiin.

Bone Tomahawk
Ohjannut S. Craig Zahler

USA & Iso-Britannia 2015, 132 min. 

Lännenelokuva, Kauhu 

Pääosissa: Kurt Russell, Patrick Wilson, Richard Jenkins

 

 

 

 

Bone Tomahawk on lännenelokuva, joka vyöryy hiljalleen kohti kauhugenreä. Elokuva sijoittuu erämaahan, jossa pieni mutta raskaasti aseistettu etsintäpartio jäljittää alkuperäisasukkaiden heimoa. Syynä retkeen on murhaepäily, kosto, jonka alkulähteenä oli valkonaamojen toilailu pyhällä hautapaikalla. Etsintäpartion matka pöllyävässä maastossa on raskas kulkea ja vaarat vaanivat joka nurkalla, mutta kevyt huumori kantaa kohti edessä odottavaa tuntematonta kauhujen luolastoa.

Elokuvan ansioiksi on laskettava erinomaisesti rakennettu jännitys ja visuaalinen näyttävyys. Lopussa saadaan rankkasateen verran kannibaali-klassikoista tuttua verenroisketta ja gorea, mutta ei liikaa, jotta filmiä tarvitsisi sen vuoksi kokonaan vältellä. Loistavaa lännenkauhua! Petyin Bone Tomahawkissa ainoastaan siihen, miten välinpitämättömästi se suhtautuu kliseiseen ja rasistiseen lännenelokuva-trooppiin. Alkuperäisasukkaat kuvataan taas kerran brutaaliksi vaaraksi, tuntemattomaksi kauhuksi ─ vaikka sitähän kohtaamiset vieraan kanssa toki monille todellisuudessa olivatkin. Tätä pelkoa voi ja täytyy fiktiossa käsitellä, mutta ilman minkäänlaista myytinpurkua ajattelumalli tuntuu tällä vuosituhannella jo aika tunkkaiselta. Vai onko se taas aikamme kuvaa?
 

Bone Tomahawk keräsi ilmestyessään kiittäviä arvioita. Filmiä verrattiin moneen otteeseen lännenklassikko Etsijöihin (1956), ja kiistämättä yhteys tuli mieleen etsintäpartion matkaa seuratessa. S. Craig Zahlerin (s. 1973) esikoisohjaus on kuitenkin monessa suhteessa sen verran omaperäinen, ettei elokuva tunnu kopiolta, vaikka vaikutteita on napattu sieltä ja täältä. Vanhan toistoa on ainoastaan alkuperäiskansojen kuvaus: melko pienilläkin ratkaisuilla kerronta olisi voitu rakentaa tuoreemmaksi ja koko elokuva kohoaisi helposti merkkiteokseksi. Nyt Bone Tomahawk ei kerro vain ennakkoluuloista, vaan rakentaa niistä painajaisia. Kiusallista, että jopa Etsijät tuntuu kostoteemassaan raikkaammalta ja rakentavammalta.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu V: Peto (1995)

I want a baby.

Kauhukuu kiihtyy ja ufot laskeutuu! Jos avaruusolentojen aiheuttama riesa ei riitä, ysäritunnelmien ystäville löytyy roimasti muutakin kolmekymppistä katsottavaa. Koleaksi syyselokuvaksi sopii erinomaisesti Seitsemän (1995), jonka groteski jännäritunnelma hyytää ja piinaa sateisina iltoina. Hieman höntimpää kauhuviihdettä kaipaaville saattaisi sopia Dracula: verevä vainaja (1995) tai Halloweenin seutuun asettuva lastenelokuva Casper (1995), joka oli oma suosikkini tenavaiässä. Ellei tässä vielä ole mitään sopivaa katsottavaa, kenties Jim Jarmuschin outoilu Dead Man (1995) vie kaivatulle rajalle ja sen yli.
 

 

Species - Peto
Ohjannut Roger Donaldson

USA 1995, 108 min. 

Scifi, Kauhu 

Pääosissa: Ben Kingsley, Natasha Henstridge, Forest Whitaker, Michael Madsen, Marg Helgenberger, Alfred Molina

 

Avaruusolennon ja ihmisen risteytys, Sil (Henstridge), pakenee tiukasti valvotusta laboratoriosta. Tappava, nopea ja muotoaan muuttava Sil näyttää erehdyttävästi hurmaavalta nuorelta naiselta, joka kiinnittää helposti miesten huomion. Sopivasti Sil onkin tullut lisääntymisikään ja etsii kiihkeästi kumppania täyttääkseen maan. Viisihenkinen tehotiimi lähetetään vaarallisen himokkaan hybridin perään, sillä maapalloa uhkaa väkivaltaisten avaruusolentojen invaasio.
 

Peto on aikansa tulevaisuususkoista tiedehuumaa. Elokuvan alussa voimakkaasti pohjustettu DNA-intoilu tuo mieleen onnistuneemman kuvitelman Jurassic Parkin (1993). Molemmissa elokuvissa tiede näyttää voimansa ja luonto lopulta ylivoimaisen mahtinsa. Tosin tämän elokuvan tapauksessa usko ihmisten ylivertaisuuteen on lopulta vahvemmissa kantimissa; toisenlainen ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Tiedeuskon ohella elokuva nojaa Alienin (1979) ja sen jälkeläisten perintöön, onhan avaruusolennon ulkonäön suunnittelustakin vastannut Alieneista tunnettu kuvataiteilija H. R. Giger. Taiteilija tosin ei saanut urakoida olioiden parissa yksin, eikä hän tiettävästi ollut järin tyytyväinen lopputulokseen, joka muistuttaa kiusallisen paljon Alien-maailmaa.

 

Pätevistä lähtökohdistaan huolimatta Peto on jäänyt verrokkejaan tuntemattomammaksi ja aivan syystä. Tarina on käänteineen enemmän huvittava kuin jännittävä, ajalleen uskollisen tuhnuista naiskuvaa tuskin tarvitsisi edes erikseen mainita. Kummallisesti filmi on silti ihan viihdyttävä, kömpelyyksistä huolimatta tai osin niiden vuoksi. Hauskaa on sekin, että jokseenkin laaduttomassa elokuvassa on suorastaan poikkeuksellinen tähtikaarti. Kenties lupaavan asetelmansa vuoksi Peto menestyi lippuluukuilla erinomaisesti, mutta kriitikot teilasivat. Kirpeä palaute ei estänyt tekijöitä jatkamasta sarjan parissa. Jatko-osia on tullut toistaiseksi kolme (1998, 2004, 2007), mutta niiden suosio luisui nopeasti alamäkeen. Jospa hybridihirviö olisi viimein tuhottu lopullisesti.

 

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu IV: Re-Animator (1985)

I gave him life.

Kauhukuu on puolivälissä ja saapuu hetkeksi 1980-luvulle. Vuonna 1985 elokuvateattereissa kihisytti Painajainen Elm Streetillä (1984) -hittifilmin jatko-osa Freddyn kosto (1985), jonka villit unimaailmat eivät vedä vertoja esikoiselle. Vampyyrien ystäville sopii kepeänkauhea Kauhun yö (1985), jossa seikkaillaan urbaaneissa kasarimaisemissa. Päivän elokuvassa turvaudutaan todelliseen klassikkoon, sillä tämä scifikauhu perustuu H. P. Lovecraftin vertahyytäviin tarinoihin.

 

Re-Animator
Ohjannut Stuart Gordon

USA 1985, 84 min.

Kauhu, Scifi 

Pääosissa: Jeffrey Combs, Bruce Abbott, Barbara Crampton

 

 

 

Nuori tieteilijänalku Herbert West (Combs) on keksinyt seerumin, joka herättää kuolleet eloon. Erään sairaalan ruumishuoneella alkaa pian omalaatuinen dance macabre, kun West ryhtyy kokeilemaan seeruminsa oikeaa annostusta uhreihin ─ kauan sitten kuolleisiin ja tuoreeltaan teurastettuihin. Millaisena ruumiit palaavat manan mailta?

Re-Animator on riemastuttavan ällöttävä, sopivalla tavalla suolenpätkillä hekumoivaa kauhuhupia. Elokuva ei varsinaisesti ole mikään vitsikomedia, mutta kerronnassa on vinoa huumoria ja kuolleiden herättelyä katselee hymyillen. On tarinassa silti herkullisen karmivatkin hetkensä! Jeffrey Combs sopii vinksahtaneeseen päärooliin mainiosti. Re-Animator on kulttimaineensa ansainnut.

Stuart Gordonin elokuva perustuu löyhästi H. P. Lovecraftin kertomukseen Herbert West - elvyttäjä (1922). Lovecraft-faniksi tunnustautuneen Gordonin tuotanto painottuu scifiin: Re-Animatorin ohella tunnetuin teos on lapsille suunnattu Kulti, kutistin kakarat (1989). Kriitikoiden kehuma Re-Animator on sittemmin saanut kaksi Brian Yuznan ohjaamaa jatko-osaa (1990, 2003). Heikkomaineiset jatkikset eivät herätä suurta katseluintoa, mutta niiden sijaan lisäsin jo katselulistalleni Gordonin Lovecraft-leffan From Beyond (1986), jonka tähtenä on jälleen Jeffrey Combs.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu III: Verenpunainen kauhu (1975)

Something strange and sharp...

Kauhuvuosi 1975 viiltää ja vainoaa! Päivän elokuva on verinen giallo-klassikko Italiasta. Eteläisestä Euroopasta tulee myös kyseenalainen klassikko Sodoman 120 päivää (1975), jonka sadismi ja seksuaalisuuden kuvaus häkellyttävät edelleen. Hollywood-tunnelmia kaipaavan katselulistalle kelvannee Tappajahai (1975), joka sopii kesämeiningeistään huolimatta loppuvuoden pimeyteen. Viisikymppisten ehdoton ykkösteos on kuitenkin The Rocky Horror Picture Show (1975), jonka hirviömäiset sävelet sopivat synkän vuodenajan piristäjiksi.

Profondo Rosso - Verenpunainen kauhu

Ohjannut Dario Argento 

Italia 1975, 127 min.

Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia

 

 

 

Pianisti Marcus Daly (Hemmings) todistaa verisen surmatyön, jonka yksityiskohdat eivät jätä häntä rauhaan. Daly ajautuu selvittämään, kuka mystinen puukonheiluttaja on ja minne hänen jättämänsä oudot vihjeet johtavat. Juoni tuo mieleen Dario Argenton aiemman elokuvan Kuoleman lintu (1970), mutta nyt tunnelma on kiihkeämpi ja hypnoottisempi.

Verenpunainen kauhu (engl. Deep Red) yhdistää tyylikkäästi giallo-verenroiskeen jännitystä, hienoista huumoria ja ihmisen psyykeen outoihin unikerroksiin sukeltavia kohtauksia. Goblin-yhtyeen progeraidat rokkaavat ja junnaavat täydellisesti, ja ne kiinnittyvät tiukasti elokuvan jättämiin visuaalisiin muistijälkiin. Jo pelkkä elokuvan soundtrack menestyi erinomaisesti.

Koko elokuva oli suosittu ilmestyessään, jolloin se keräsi valtavasti katsojia eritoten kotimaassaan Italiassa. Monessa maassa Verenpunainen kauhu ei kuitenkaan harmillisesti levinnyt valkokankaille, eivätkä paljon myöhemmin perässä seuranneet vhs-levitykset tuoneet teatterikierroksen veroista näkyvyyttä. Sittemmin maine on sentään kasvanut ja tätä nykyä Verenpunainen kauhu tunnustetaan giallo-legendaksi. Suomen teatteriensi-iltansa elokuva sai vasta vuonna 2018!

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu II: Kuolema kulkee talossa (1965)

That's what I'm here for, to look after all of you.

Kauhukuu matkustaa ajassa vuoteen 1965. Päivän elokuva on mehevä jännäri, jossa päästään kuristavan ahdistaviin tunnelmiin. Muina vuoden kauhukuuluisuuksina mainittakoot ahdinkoa maalaileva, Roman Polanskin Inho (1965), joskin ohjaajan jälkimaine aiheuttaa vielä elokuvaakin suurempia puistatuksia. Hieman hilpeämpää camp-tunnelmaa kaipaaville sopii katsottavaksi Orgiat hautausmaalla (1965), joka huokuu omalaatuista ajankuvaa.

 

The Nanny - Kuolema kulkee talossa
Ohjannut Seth Holt

Iso-Britannia 1965, 91 min.

Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Bette Davis, William Dix, Jill Bennett

 

 

 

Pienen sisarensa murhasta epäilty Joey-poika (Dix) palaa kotiin vietettyään kaksi vuotta häiriintyneille lapsille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Kotiinpaluu on vaikea, sillä siellä odottaa perheen pitkäaikainen lastenhoitaja (Davis) ─ joka on Joeyn mielestä murhan todellinen syypää. Päivät kuluvat, uusi arki ei asetu uomiinsa ja lopulta jännitys sakenee sietämättömäksi...

Psykologiseen kauhuun luottava trilleri saa katsojan epäilevälle kannalle. Bette Davisin taidokkaasti tulkitsema nanny on herttainen rouva, jonka katseessa ja hellässä hymyssä häilähtää jo alun alkaen jotain omituista. Joey ei ole avuton poikanen, vaan kouluvuosien kovettama selviytyjä, ajoittain suorastaan julma ja ilkeä. Miten surmatyö todellisuudessa meni? Kun arvoitus lopussa ratkeaa, katharsis on värisyttävä ja riipaiseva.

Kuolema kulkee talossa tuo mieleen Bette Davisin mestariteoksen Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962), joka kuitenkin on monella tapaa monisäikeisempi ja upeampi kauhutrilleri. Tämän elokuvan tapauksessa kokonaisuus sitä paitsi kärsii tehottomasta rytmistä, sillä mehukkaisiin lopputapahtumiin päästään turhan hitaasti. Varsinkin Davis-faneille tämä paranoiaa väläyttelevä nanny-filmi on silti ehdottomasti näkemisen väärti.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu I: Kuoleman jälkeen (1915)

Prove to me that it is you...

Kauhukuun kolea vuodenaika on jälleen saapunut. Luvassa on perinteikkääseen tapaan kahdeksan teemaan sopivaa elokuvatekstiä, joissa piisaa tasavuosikkaita filmejä. Avausosassa matkustetaan elämän ja kuoleman rajamaille ja 110 vuoden takaiseen aikaan. Mikäli tämä elokuva ei vielä täytä klassikonnälkää, syystunnelmiin sopii moni muukin varhaislegenda.

Mykkäelokuvien jatkumoon sopivat parhaiten rikoselokuva Les Vampires (1915) ja kauhudraama Suuren oopperan kummitus (1925). Universalin hirviökavalkadista viehtyneet voivat astella alttarille Frankensteinin morsiamen (1935) kanssa, eritoten, kun Guillermo del Toron Frankenstein (2025) on pian saamassa ensi-iltansa. Synkkää jännitystä maalailevat Noiduttu (1945), Pirulliset (1955) sekä Räsynukke (1955), ja niille kaivattua tasapainoa tuo kevyt mutta kuulaan syksyinen murhakomedia Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955).

 

 

Posle smerti - Kuoleman jälkeen
Ohjannut Jevgeni Bauer

Venäjä 1915, 46 min.

Mykkäelokuva, Draama, Kauhu 

Pääosissa: Vitold Polonski, Vera Karalli

 

 

 

Nuorukainen nimeltä Andrei (Polonski) suree äitinsä kuolemaa, eikä tahtoisi osallistua tovereidensa iloisiin rientoihin. Lopulta Andrei tarttuu jälleen kiinni elämään, osallistuu urheasti juhlatunnelmaana ja rakastuu silmänräpäyksessä kauniiseen Zoiaan (Karalli). Mutta kun Zoiakin yllättäen menehtyy, Andrei katoaa kauas unen ja kuoleman houreiseen maailmaan.

Kuoleman jälkeen (engl. After Death) on hämyisen tunnelmallinen kauhudraama miehestä, joka vajoaa yhä syvemmälle sisäiseen ahdinkoonsa. Unenomaiset yliluonnolliset näyt on toteutettu taitavasti. Elokuva ei kuitenkaan nykykauhun tapaan pelottele vaan pikemminkin suree vääjäämätöntä kuolemaa, menetettyä elämää ja suurta toteutumatonta rakkautta. Andrein kohtaamat aaveet ovat lempeitä, ainoa piina ja riivaaja on rakkaisiin kohdistuva kaipaus.

Mieleenjäävästi toteutettu mykkäfilmi herättää kiinnostuksen ohjaaja Jevegni Bauerin (1965─1917) muuta tuotantoa kohtaan. Mikä mahtoi olla tuottoisan ohjaajan uran paras teos? Sitä on vaikea sanoa, sillä valtaosa tuotannosta on kadonnut tai takuuvarmasti tuhoutunut. Kuoleman jälkeen esittelee joka tapauksessa kiehtovasti varhaista venäläiselokuvaa. Samalla pääsee kurkistamaan Venäjän keisariajan viimeisiin ylellisiin juhliin, joiden loppu oli jo lähellä.

Pisteytys: 7/10

Sholay (1975)

Ohjannut Ramesh Sippy

Intia 1975, 204 min.

Toiminta, Musikaali, Komedia, Rikos, Draama

Pääosissa: Sanjeev Kumar, Amitabh Bachchan, Dharmendra

 

We die together!

 

Entinen poliisi herra Singh (Dharmendra) on saanut tarpeekseen kotiseutuaan terrorisoivista rikollisista. Hän värvää avukseen villin vekkulin roistokaksikon: Jai (Bachchan) ja Veeru (Kumar) ovat tarjouksesta ihmeissään, mutta mitäpä he eivät tekisi vapauden ja vaurauden eteen! Tehtävä osoittautuu haastavaksi, mutta matkan varrelle mahtuu monta iloista laulua ja kaunista neitoa.

Sholay on kiihkeä viihdemammutti ─ yli kolme tuntia toimintaa, draamaa, komediaa, romantiikkaa ja rytmikkään vietteleviä musikaalikohtauksia. Jostain olisi takuulla voinut vähän tiivistääkin, mutta pääasia on, että kokonaisuus toimii. Kertomukseen on otettu vaikutteita monesta elokuvasta: Sholayssa näkyy muun muassa Sergio Leonen dollaritrilogia ja Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (1954). Ei lainkaan vaatimattomia esikuvia! Lopputulemana on vauhdikas curry-western, ainutlaatuinen yhdistelmä Bollywood-tuotantoa ja monen muun maan elokuvalegendoita. Maailmanelokuvaa!

Supersuosittu Sholay ei kasvanut hitiksi yhdessä yössä mutta kun mainetta hiljalleen tuli, kassakoneet lauloivat tauotta. Hyvä niin, sillä suurfilmin tuotanto ei ollut lainkaan vaatimatonta puuhaa. Megabudjetti saatiin paikattua: Sholay on edelleen suurimpia intialaisia elokuvahittejä, sekä kotimaassaan että kansainvälisesti. Kriitikoita omaperäinen teos ei alkuun innostanut, mutta klassikkomaine on kasvanut vähitellen. Maine on helppo ymmärtää, sillä monia lajityyppejä ja kerronnan rytmejä yhdistelevä elokuva on viihdyttävä kokonaisuus. Vuonna 2014 elokuva pääsi uudelle teatterikierrokselle muodinmukaisessa 3D-formaatissa. Viihdearvoa piisaa edelleen.

Pisteytys: 8/10

Syyskuun elokuvat 2025

Barbara 

Ohjannut Christian Petzold
Saksa 2012, 105 min. 

Draama 

Pääosissa: Nina Hoss, Ronald Zehrfeld

 

 

 

 

Pidättyväinen DDR-draama kertoo lääkäristä nimeltä Barbara Wolff (Hoss), joka haluaa loikata länteen. Haaveet tyrmätään ja Barbara lähetetään Berliinin sykkeestä pieneen maaseutukylään valvottavaksi. Elokuva tuntuu hidastempoiselta ja tapahtumat ovat vähäisiä, mutta itäsaksalainen epäilyksen ilmapiiri huokuu ilmeissä ja hiljaisuuksissa. Barbara palkittiin Berliinin hopeakarhulla.

Pisteytys: 7/10

The Machinist - Koneenkäyttäjä

Ohjannut Brad Anderson

USA & Espanja 2004, 101 min. 

Trilleri, Mysteeri 

Pääosissa: Christian Bale, John Sharian, Jennifer Jason

 

 

 

 

Kalsea trilleri kertoo unettomuudesta kärsivästä miehestä (Bale), joka saa oudon vainoajan kintereilleen. Alku usuttaa uskomaan Fight Club (1999) -tyylin juonenkäänteeseen, mutta katsojaa koijataan. Ankean elokuvan etenemistä on ihan kiinnostavaa seurata, mutta  lopputulema ei kuitenkaan ole tarpeeksi omaperäinen, yllättävä tai mieltä mylläävä. Elokuva muistetaan eritoten Christian Balen riutuneesta roolisuorituksesta.

Pisteytys: 6/10

Fright Night - Kauhun yö
Ohjannut Tom Holland

USA 1985, 106 min.

Kauhu

Pääosissa: William Ragsdale, Chris Sarandon, Amanda Bearse

 

 

 

Teini-ikäinen Charlie (Ragsdale) on varma siitä, että hänen naapurinsa (Sarandon) on vampyyri. Mutta kuinka saada lähipiiri uskomaan, ettei lipevää miestä ole syytä lähestyä ilman vaarnoja ja valkosipulia? Tarina kaipaisi aavistuksen potkua, mutta tällaisenaankin Kauhun yö on syystunnelmaan sointuvaa, kevyen humoristista kauhutunnelmointia. Visvaiset vampyyrit ovat filmin parasta antia! Elokuva oli aikanaan hitti: niinpä sille on tehty heikosti menestynyt jatko-osa (1988) ja kelvollisesti pärjännyt remake (2011), joka ei kuitenkaan taida vetää vertoja alkuperäisfilmille.

Pisteytys: 7/10

 

Go West - Lähde länteen
Ohjannut Buster Keaton

USA 1925, 83 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Draama 

Pääosissa: Buster Keaton, Howard Truesdale, Kathleen Myers

 

 

 

Sympaattinen klassikkokomedia kertoo kivikasvoisen miehen (Keaton) ja ruskeasilmäisen lehmän ystävyydestä. Lähde länteen on siitä erikoinen Buster Keaton -leffa, että tässä ei juuri nähdä kovaa vauhtia ja huimia stuntteja. Vaihtelun voisi arvella virkistävän ja homma toimii ihan hauskasti ilman suuria vaaroja, mutta muutama menevämpi kohtaus toisi lehmipojan eloon ryhtiä.

Pisteytys: 6/10