Hands Up! - Rahat tai henki! (1926)

Ohjannut Clarence G. Badger

USA 1926, 70 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Toiminta, Sota

Pääosissa: Raymond Griffith, Marian Nixon, Virginia Lee Corbin 

 

We haven't been introduced!

Koomikko Raymond Griffith (1895─1957) säkenöi pääroolissa lukuisissa mykkäelokuvissa, joista suuri osa on aikojen saatossa kadonnut. Siinä lienee syy siihen, miksi Griffithiä ei nykyisin juuri tunneta, vaikka hän oli aikanaan suosittu elokuvatähti. Rahat tai henki! on tätä nykyä yksi Griffithin tunnetuimpia teoksia, mutta silti melko heikosti tunnettu mykkäkomedian klassikko.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan vuosiin. Sota syö varoja molemmilta osapuolilta, joten erään kaivosmiljonäärin varallisuus herättää huomiota kummassakin leirissä. Etelävaltioilla on valttikorttinaan muuan vakooja (Griffith), jolla on edessään melkoinen vastoinkäymisten taistelutanner ennen kultasuonen löytymistä. Luvassa on vaaroja, vauhtia ja sopiva ripaus lempeä!

Rahat tai henki! tuo mieleen Buster Keatonin sisällissotakomedian Kenraali (1926), vaikka tyyliltään mykkäkomediat ovat aivan erilaisia. Jos vertaa Griffithin herrasmiesvakoojaa muihin tunnetumpiin komediatähtiin, Keatonin ohella Chalie Chapliniin ja Harold Lloydiin, hahmo erottuu selvästi joukosta. Griffithin seikkailija on keikarimainen veijari, ehkä jopa hieman onnenonkija, joka osaa keplotella itsensä kuiville monenlaisesta pulmasta. Hahmo ei ole samalla tavalla sympaattinen tohelo kuin moni muu mykkäkomedian tähti, mutta tässäkin sankarissa on vauhdikasta vetovoimaa.

 

Pisteytys: 7/10

Tangerine (2015)

Ohjannut Sean Baker 

USA 2015, 88 min.

Rikos, Draama, Komedia 

Pääosissa: Kitana Kiki Rodriguez, Mya Taylor, Karren Karagulian

Merry Christmas Eve, bitch.

On jouluilta enkelten kaupungissa, Hollywoodin asuinalueella. Vankilasta vapautunut seksityöläinen Sin-Dee Rella (Taylor) tapaa ystävänsä ja kollegansa Alexandran (Rodriguez) donitsikahvilassa. Mukava illanvietto muuttuu draamaksi, sillä Sin-Dee Rellan poikaystävänrenttu jää kiinni pettämisestä. Lähikortteleissa kiertelee monia muitakin joulunviettäjiä, joiden juhlapäivä on kaukana perinteistä. Millaisia perheitä ja ystävyyksiä kaduilla syntyykään?

 

Rosoinen Tangerine talsii Los Angelesin katuja ja takakujia, löytää nuhjuiset kuppilat ja räiskyvimmät sananvaihdot. Pienen budjetin indiefilmi on silkkaa realismia, mutta Tangerine ei ole mikään synkkä kurjalistotarina. Päähenkilöiden meiningissä on tiukkaa asennetta ja huumoria. Sundancessa ensi-iltansa saanut elokuva sai ylistävän vastaanoton ja keräsi kiitosta varsinkin käsikirjoituksestaan ja karismaattisista päätähdistään, jotka todella tietävät mitä tekevät.

 

Sean Bakerin (s. 1971) elokuvat käsittelevät marginaalissa eläviä ihmisiä. Tyylistä tulee mieleen vastaavia teemoja käsittelevä Richard Linklater (esim. Slacker, 1990), mutta Bakerin ote on paljon räväkämpi. Tangerinesta tuli Bakerin läpimurto ja ura on ollut nousujohteinen. The Florida Project (2017) oli esillä monissa palkintogaaloissa., ja tuorein teos, niin ikään seksityöläisiä käsittelevä Anora (2024) palkittiin muun muassa parhaan elokuvan Oscarilla ja Kultaisella palmulla.

 

Pisteytys: 7/10

24. luukku: Elokuvavuosi 2025 (Sentimental Value, 2025)

I had this kind of... crisis.

Miltä näytti elokuvavuosi 2025? Suomessa koettiin kotimaisen elokuvan vaaranpaikka, kun tuotantotukien leikkaussuunnitelmat rävähtivät julkisuuteen. Vaikka toisaalla kärvistellään leikkausuhkien alla, jokusissa tuotannoissa liikkuvat suuret massit: vuolaat rahahanat virtasivat esimerkiksi Netflixin jättikaupoissa ja massiivisia lipputuloja tuottaneissa Disney-perheleffoissa.

 

Vuoden ensi-iltojen jälkipyykkiä mittaillaan esimerkiksi vuoden 2026 Oscareissa, mutta monta milteipä kiinnostavampaa elokuvajuhlaa on jo vietetty. Toukokuisessa Cannesissa Kultaisen palmun nappasi tunnettu iranilaisohjaaja Jafar Panahi uutuudellaan It Was Just an Accident (2025). Samasta pystistä kisasi myös tämä joulukalenterin viimeisestä luukusta tuiskahtava teos, joka perhesuhteineen ja lapsuusmuistoineen soveltuu nasevasti joulunajan tunnelmaan. Sen myötä toivotan joulurauhaa, auvoisia nautintoja ja iloa tulevaan (elokuva)vuoteen!

 

 

Affeksjosverdi - Sentimental Value 

Ohjannut Joachim Trier

Norja, Saksa, Tanska ym. 2025, 136 min. 

Draama

Pääosissa: Renate Reinsve, Stellan Skarsgård, Elle Fanning

 

 

 

Menestynyt näyttelijä Nora Borg (Reinsve) on ongelmissa. Teatterilava kammoksuttaa ja menneisyydessä painaa jokin, jota ei tee mieli kaivaa esiin. Noran isä on kuuluisa elokuvaohjaaja Gustav Borg (Skarsgård), joka haluaa tyttärensä uuden elokuvansa päärooliin. Perhesuhteiden solmut eivät hellitä, mutta muistoja ei voi vain pyyhkiä pois.

Joachim Trierin (s. 1974) kipeä ja hellä perhesuhdedraama kertoo monenlaisista suhteista. On rikkonaisia välejä, joita on vaikea paikata, mutta myös läheisyyttä ja lämpöä. Vaikka Noran isäsuhde on vaikea, sisarussuhde kantaa karikoissa. Perhesuhteiden kuvaus ei tyydy lähipiiriin, vaan ulottuu kuvaamaan ylisukupolvista vaikenemista. Mutta voiko taide parantaa haavoja? Taiteilijat ammentavat teoksiinsa elementtejä omasta elämästään, ja kuka tahansa voi käsitellä oman elämänsä vaikeita, kauniita ja mieleenjääneitä hetkiä taiteen avulla.

 

Kauniin herkistyneeseen tilaan jättävä Sentimental Value on tärkeä puheenvuoro inhimillisyyden puolesta: mikäpä enemmän olisi sen ytimessä kuin tunteet, suhteemme toisiin kanssaeläjiin ja kaiken kruununa taide ihmisyytemme kuvana ja peilinä. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi ja elokuvalle myönnettiin kakkospalkinto eli Grand Prix. Sentimental Value on erinomaisen näyttelijätyön juhlaa, joten päätähdille Renate Reinsvelle ja Stellan Skarsgårdille on ansaitusti satanut gloriaa. Monisyinen ja taitavasti tehty draama.

Pisteytys: 9/10

23. luukku: Elokuvavuosi 2025 (Mickey 17, 2025)

Our entire life is a punishment.

 

Joulu saapuu ja elokuvakalenteri on tullut matkansa päähän. Tänään ja huomenna luukuista löytyy vielä vuoden 2025 elokuvia. Vuosi 2025 on ollut sotahulluutta ja -herruutta, saksia ja ahdinkoa, lotisevan märkää joulukuuta ja huolta ilmastosta. Kriisien aikana valo on vähissä mutta ei kadonnut! Päivän elokuva sijoittuu ankeaan tulevaisuuteen ja heijastelee osuvasti aikamme ajankohtaisia ilmiöitä. Tässäkin tarinassa on mukana ihmiskunnan selviytymiskeinoista tärkeimpiä, mustaa huumoria, sinnikkyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Ehkäpä karmeinkin aika voi vielä kääntyä hyväksi?

 

 

Mickey 17
Ohjannut Bong Joon Ho 

USA & Etelä-Korea 2025, 137 min.

Scifi, Seikkailu, Komedia 

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Patsy Ferran, Mark Ruffalo

 

 

 

Eletään 2050-lukua ja avaruuden valloitus on tuottoisa bisnes. Vaikeuksiin ajautunut Mickey (Pattinson) päätyy armottomalle loppuelämän keikalle kaukaiselle Nilfheimin jääplaneetalle. Mickey-polon tehtävänä on altistaa itseään vaaroille, mutta suoranaista hätää ei ole ─ kuoleman jälkeen uusi Mickey-klooni vanhoine muistoineen herää jälleen uuteen aamuun.

Mickey 17 roiskii satiiria kolonialismista ja aikamme diktaattoreista. Mark Ruffalon hahmo retkikuntaa johtavana poliitikkona on yhdistelmä monia vallanpitäjiä, mutta Trump-viittaukset ovat silmiinpistävän selviä. Eritoten Ruffalon ja Robert Pattinsonin hahmot koettelevat äärilaitoja fyysisyydellään. Välillä sketsihahmoiksi stailatut tyypit lipsahtavat farssiksi, mutta pääasiassa liioiteltu tyyli toimii hauskasti. Huumori on monessa kohtaa yliampuvaa ja alleviivaavaa. Se ei silti liikaa vaivaa, koska elokuvan kanssa on niin helppo olla samaa mieltä: diktaattorit roskiin.

Yhteiskunnallinen satiiri on tuttua jo monista muista Bong Joon-hon elokuvista. Vieraan planeetan oudot olennot tuovat mieleen filmit Salaisuus pinnan alta (2006) ja Okja (2017), joissa kummat olennot niin ikään ovat ratkaisevassa asemassa ihmiskunnan törttöilyssä. Hittielokuva Parasiten (2019) kaltaisesta mestariteoksesta Mickey 17 on kaukana, mutta elokuvan parissa on silti helppo viihtyä. Oikeastaan ainoa ongelma on rönsyävä tarina, jonka satiiri on turhan ohutta. Klooni-idea on mainio ja yksittäisissä kohtauksissa on hyviä kuitteja, mutta ydin ei ole tarpeeksi vahva. Elokuvan menestys onkin ollut melko maltillista, eikä Mickey 17 taida nousta mukaan Oscar-kisailuun.

Pisteytys: 6/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (Amy, 2015)

I don't think I'm going to be at all famous.

Vuonna 2015 astuttiin uuteen aikapoimuun, kun kohutun Tähtien sota -trilogian avaus The Force Awakens (2015) sai ensi-iltansa. Galaktisen tähtipölyn ohella vuoden isoja nimiä olivat muun muassa kovia lipputuloja tahkonut scifiseikkailu Yksin Marsissa (2015) sekä kehutut Oscar-magneetit The Revenant (2015), Spotlight (2015) ja Mad Max: Fury Road (2015). Suomessa vuoden katsotuin kotimainen oli Luokkakokous (2015), jota itse en ole rohjennut katsoa.

 

Päivän elokuvassa saavutaan avaruudesta ja Hollywoodista Euroopan tutulle kamaralle. Kotoisalla mantereellamme tehtiin merkkifilmejä: ranskalais-intialainen Dheepan (2015) nappasi Kultaisen palmun ja kuristavan surullinen unkarilaisfilmi Son of Saul (2015) menestyi niin Cannesissa kuin Oscareissakin. Koukataan vielä lopuksi Iraniin ja Teheranin kaduille: Jafar Panahin Taxi Teheran (2015) avartaa kiehtovasti aikalaismaisemaa ja pohtii ajattomasti elokuvantekoa.

 

Amy
Ohjannut Asif Kapadia 

Iso-Britannia 2015, 128 min.

Dokumentti, Biografia

 

 

 

 

 

Amy Winehouse (1983─2011) oli poikkeuksellisen lahjakas laulaja ja lauluntekijä, jonka ura jäi surullisen lyhyeksi tähdenlennoksi. Amyn elämää ja uraa tarkasteleva dokumentti käy kronologisesti lävitse Winehousen varttumisen laulajaksi, tähteyden synnyn ja lopulta viimeisten vuosien syöksykierteen. Median ilkeät kielet syvensivät päihderiippuvuudesta kärsivän laulajan ahdinkoa.

Ohjaaja Asif Kapadia on tullut tunnetuksi sujuvista henkilödokumenteistaan. Amyn ohella Kapadia on ohjannut mielenkiintoiset dokumentit formula-autoilija Ayrton Sennasta (Senna, 2010) sekä jalkapalloilija Diego Maradonasta (Diego Maradona, 2019). Kaikkien näiden elokuvien kohdehenkilöitä yhdistää poikkeuslahjakkuus ja julkisuuden valokeilan suuri paine. Kuinka tasapainoilla tavallisen ihmisyyden ja jumaloinnin välillä? Kaikkien dokumenttien osalta tiedetään jo, että loppu on surullinen. Kerronta säilyttää silti intensiteetin: miten tähän päädyttiin?

Amy on taitavaa laulajaa tyylikkäästi kunnioittava elokuva. Koska Winehousekin oli suorapuheinen ja rehellinen, myös dokumentti kertoo laulajan ongelmista täysin avoimesti ─ niillä ei kuitenkaan retostella liikaa, eikä kerronta sorru juoruiluun. Elokuva oli ilmestyessään arvostelumenestys ja se palkittiin muun muassa parhaan dokumentin Oscarilla ja Baftalla.

Pisteytys: 8/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Creed, 2015)

One punch at a time.

Elokuva-aikamatka saapuu viimeiseen etappiinsa ennen paluuta nykypäivään. Vuonna 2015 Suomessa jankattiin sotesta, käytiin eduskuntavaaleja ja seilattiin kriisistä kriisiin. Ranskassa kuohunta oli vielä synkempää: alkuvuodesta kauhistutti Charlie Hebdon -lehden toimitukseen tehty isku ja syksyllä surtiin Pariisin terrori-iskuja; somekanavat täyttyivät trikoloreista. Päivän elokuvassa lähdetään Obaman Yhdysvaltoihin, jossa riitti vielä toivoa.

 

 

Creed
Ohjannut Ryan Coogler

USA 2015, 133 min.

Draama 

Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone

 

 

 

 

Urheiludraama Creed kertoo tarinan nuorukaisesta nimeltä Adonis Johnson (Jordan), jonka nyrkit ovat luodut viuhumaan. Adoniksen isä oli legendaarinen nyrkkeilijä Apollo Creed, joka kuoli ennen poikansa syntymää. Isättömyyden perintö riivaa Adonista ja purkautuu äkkipikaisuutena. Saako nuorukainen nyrkkinsä lopulta hallintaan, kun valmentajaksi suostuu itse Rocky Balboa (Stallone)?

Nyrkkeilyklassikko Rocky (1976) on Sylvester Stallonen suuri läpimurto, elokuva, joka kertoo hurmiollisen nousun ryysyistä rikkauksiin. Suosittu elokuva on poikinut useita jatko-osia, joista Creed on jo lajissaan kuudes. Tavallaan tämä elokuva kuitenkin on uusi alku, sillä se palaa ensimmäisen osan keskeisiin hahmoihin, mutta pääroolissa ei enää olekaan Rocky eli Stallone, vaan uuden sukupolven edustaja. Creed on tyylikkäästi oma elokuvansa, joka viittaa soveliain tavoin esiosaansa. Katselu varmasti onnistuu, vaikkei Rockya olisi nähnytkään, mutta alkuperäisen elokuvan tunteminen tekee tarinasta merkityksellisemmän.

Creed on kelpo draama, jonka parasta antia ovat vauhdikkaat nyrkkeilykohtaukset. Vaikka lajia ei juuri tuntisi saati olisi siitä innostunut, hikiseen huumaan hurahtaa helposti mukaan. Eritoten lopputaisto on niin sykkivän adrenaliinihuuruinen, että miltei unohtaa katsovansa elokuvaa eikä livekuvaa. Arvostelumenestykseksi kohonnut Creed poiki Stallonelle arvostusta muun muassa Oscar-ehdokkuuden muodossa. Elokuva on jo saanut jatkokseen kelvollisesti menestyneet filmit Creed II (2018) ja Creed III (2023), ja nelososakin lienee tekeillä.

Pisteytys: 7/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Sin City, 2005)

The night's as hot as hell.

 

On kaksikymppisten elokuvien juhlaparaatin vuoro!  Vuoden kiinnostavimpiin elokuviin lukeutuvat, minun mielestäni, ranskalaistrilleri Kätketty (2005), häkellyttävä karhudokumentti Grizzly Man (2005) ja mystinen A History of Violence (2005). Ykköspaikan kuitenkin nappaa haikea queer-romanssi Brokeback Mountain (2005). Viimeisenä mainittu taisi olla vuotensa eniten keskustelua herättänyt elokuva, joka keräsi rutkasti katsojia, pystejä ja kriitikoiden kehuja.

Muita vuotensa hittifilmejä olivat muun muassa uuden trilogian avausosa Batman Begins (2005) ja tuoreen Star Wars -saagan päätös Sithin kosto (2005). Menestystä niitti myös visuaalisesti kaunis Geishan muistelmat (2005), jossa kiusana on takavuosien vanhentunut, eksotisoiva tyyli. Muinainen meininki riivaa myös tätä päivän luukusta löyhähtävää rikosklassikkoa.

 

 

Sin City
Ohjannut Frank Miller & Robert Rodriguez

USA 2005, 124 min.

Rikos, Trilleri 

Pääosissa: Clive Owen, Bruce Willis, Jessica Alba

 

 

 

 

Sin Cityn kaupunki on korruption ja rikollisuuden pesä. Synkkä, sateinen ja saastainen kaupunki kertoo kolme toisiinsa kietoutuvaa tarinaa: on salaperäisiä murhia, vainoavia exiä ja väkivaltaisia rikollisliigoja. Pulp noir -elokuvassa meno on raakaa ja maailma armoton, mutta muutamilla sankareilla on kuitenkin vielä sydämessään sijaa oikeudenmukaisuudelle.

Frank Millerin sarjakuviin perustuva Sin City on visuaalisesti taitavaa, eläväksi muuttuvaa sarjakuvaa. Ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana ja jopa säveltäjänä häärinyt Robert Rodriguez tavoittaa elokuvan rytmissä hieman samankaltaista vauhtia kuin lännenfilmi Desperadossa (1995), mutta tässä tarinassa ei ole rahtustakaan huumoria. Elokuvan suurin kauneusvirhe on seksismi, vaikka eipä se monia vielä 00-luvulla kiusannut ─ tuskin olisin itsekään huomannut koko asiaa, jos olisin nähnyt Sin Cityn tuoreeltaan. Vaan ajat muuttuvat ja ajattelu, siksipä koko elokuvaa riivaa tahmaisen menneisyyden ummehtunut maku.

Nykypäivänä Sin Cityn tunnelmasta ei välttämättä innostu, mutta ilmestyessään elokuva oli kuitenkin kelpo menestys ja jälkimainekin on ollut suopeaa. Odotettu jatko-osa Sin City: A Dame to Kill For (2014) ei yllyttänyt samanlaiseen riemuun, joten kolmas elokuva jäi lopulta tekemättä. Haaveita tv-sarjasta ei tiettävästi olla vielä tyyten haudattu, vaikka tuotantorintamalla on ollut hiljaista jo monta vuotta. Toivottavasti menneisyyden tunkka tuuletetaan pois, jos paluu ankeaan Sin Cityyn jossain muodossa vielä koittaa.

Pisteytys: 5/10