Gladiator ─ Gladiaattori (2000)

Ohjannut Ridley Scott

USA 2000, 155 min.

Draama, Toiminta

Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen

 

Are you not entertained?

 

Roomalaiskenraali Maximus (Crowe) ansioituu taisteluissa ja päätyy keisari Marcus Aureliuksen suosioon. Kun iäkäs hallitsija kupsahtaa, hänen ilkeämielinen poikansa Commodus (Phoenix) päättää sysätä Maximuksen turmioon. Entinen sotilas joutuu gladiaattoriksi ja nousee uudenlaiseen kansansuosioon. Kaksikon viimeinen kohtaaminen on vääjäämätön, eikä sen areenaksi sovi mikään Colosseumia vähäisempi taistelutanner.

Gladiaattori on ylvästelevä paluu Hollywoodin historiaspektaakkelien kulta-aikoihin. Selvin innoittaja on Spartacus (1960), mutta sen ohella mieleen kohoavat Quo Vadis (1951), kostoklassikko Ben-Hur (1959) ja monet muut uljaat historiadraamat. Esikuviensa veroisesti Gladiaattorilla on kestoa ja kokoa, mutta se hylkää oppi-isänsä Technicolorin värien runsaudessa. Vuosituhannen vaihteen synkeän harmaa värimaailma masentaa, vaikka kai se tavallaan tukee jäyhän miehekästä tarinaa. Värimaailma on vain yksi elokuvan anakronismeista. Tahalliset virheet ja muotoseikat eivät haittaisi niin paljoa, jos edes tarina olisi omaperäisempi, eikä tuntuisi halvalta kopiolta.

Vuotensa suurmenestykseksi nousseen Gladiaattorin suosio sinetöitiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Elokuvaa kehuttiin komeudestaan ja tarinallisista jännitteistään, joskin minua näkemykset kummastuttavat. Juoni on tyhjänpäiväinen ja sen tosikkomainen vakavuus lähinnä huvittaa. Ettei nyt menisi pelkiksi haukuiksi, on myönnettävä, että joukkokohtaukset ovat komeita. Näyttelijät hoitavat osansa hyvin, vaikka yksiulotteiset roolit eivät vaadi paljoa. Olisipa joku keisari näyttänyt elokuvalle alapeukkua jo tekovaiheessa, niin oltaisiin säästytty edes antiikki-innon tuomilta hännystelijöiltä (esim. Sparta, 2004). Niillekin on silti onneksi löytynyt oma fanikuntansa, joten eivät nämä verilöylyt ole hukkaan menneet. Näiden filmien faneja joko innostanee tai jännittänee tieto siitä, että Gladiaattorille tehdään paraikaa jatko-osaa Ridley Scottin johdolla.

Pisteytys: 4/10

Beau travail (1999)

Ohjannut Claire Denis

Ranska 1999, 92 min.

Draama, Sota

Pääosissa: Denis Lavant, Michel Subor, Grégoire Colin,

 

Something overpowering took hold of my heart.

 

Claire Denisin (1946─) esteettinen kuvaelma sijoittuu jonnekin päin Djiboutia. Elokuva seuraa Ranskan muukalaislegioonan eliittisotilaita, joiden arkea kaukomailla rytmittävät raskaat harjoitukset ja iltahuvit paikallisessa discossa. Tarinaa muistelevaksi kertojaksi paljastuu joukkojaan komentava mies nimeltä Galoup (Lavant). Kateus, rakkaus ja himo toisia sotilaita kohtaan suistavat Galoupin raiteiltaan, eikä mies osaa käsitellä voimakkaita tunteitaan.

 

Maskuliinisuuden ja eroottisuuden teemoilla leikittelevä elokuva on saanut inspiraationsa Herman Melvillen pienoisromaanista Billy Budd (1891, julkaistu postuumisti 1924). Melvillen tarina käsittelee yksilöä sotilaskurin paineessa: tavallaan sama aihio on elokuvassakin, mutta armeijaelämä on silti yksi Galoupin suurista rakkauksista. Denisin visiossa aiheet ovat ajattomia ja tarina ikuinen, mutta silti väkevästi kiinni oman aikansa yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

Beau travail on huumaavaa tanssia. Kauniita maisemia, liikesarjoja ja yksityiskohtia on enemmän kuin dialogia ja tapahtumia, ja niin on hyvä. Maagisen kauniista kuvauksesta vastaa Agnès Godard, jonka työ palkittiin Ranskassa César-pystillä. Muutoinkin elokuvaa ylistettiin mestariteokseksi, vaikka suurimmat palkintogaalat ja pystisaaliit jäivät teokselta saamatta. Maallisista palkinnoista viis, Beau travail jatkaa iätöntä, elämänjanoista tanssiaan suurilla suola-aavikoilla.

Pisteytys: 8/10

Three Kings ─ Kolme kuningasta (1999)

Ohjannut David O. Russell

USA 1999, 114 min.

Sota, Seikkailu, Komedia

Pääosissa: George Clooney, Mark Wahlberg, Ice Cube, Spike Jonze

We three kings be stealin' the gold...

Persianlahden sodan (1990─1991) loppu on käsillä. Amerikkalaissotilaiden leirissä aika käy pitkäksi ja bileitä on enemmän kuin töitä. Kolme sotilasta päättää käyttää luppoajan hyödyksi: Archie Gates (Clooney), Troy Barlow (Wahlberg) ja Chief Elgin (Ice Cube) lähtevät metsästämään valtavaa kulta-aarretta, mutta joutuvatkin kohtaamaan sodan todellisuuden paikallisten asukkaiden silmin.

Kolme kuningasta ei ole varsinaisia todellisia sotatapahtumia välittävä elokuva, vaan huumorin ja ajoittain synkänkin draaman sävyttämä seikkailu. Eri tyylilajit on saatu tasapainoon varsin taidokkaasti. Alun pyllyvitsipöhköilyn jälkeen huumori muuttuu tummemmaksi ja järjettömämmäksi sitä mukaa kun soppa syvenee. Päähenkilöt joutuvat todella ymmärtämään Lähi-idässä elävien ihmisten kärsimystä: entä jos tämä tapahtuisi minulle, minun kotonani? Tämähän on täysin absurdia!

 

Voi jo arvata, että Kolme kuningasta ei näe Persianlahden sotaa järin sankarillisena tapahtumana. Päähenkilöt pakotetaan moraalisten valintojen eteen, eivätkä ne ole helppoja. Valitettavaa, että Kolme kuningasta ajankohtaistui melko pian ilmestymisensä jälkeen, sillä Irakin sota (2003─2011) teki jo tuloaan kovaa vauhtia. Aavikon kirkkaudessa remuavat yhdysvaltalaiset kuninkaalliset eivät edusta aivan tyypillisintä Hollywoodin sotakuvausta, mutta elokuva menestyi silti aivan mukavasti. George Clooney jopa sai siitä uralleen uuden ponnahduslaudan. Hauskaa, että 1990-luvulla Teho-osaston henkilökuntaan vakiintunut miekkonen pääsee tässäkin filmissä hetkeksi tohtorin pallille.

Pisteytys: 7/10

Eyes Wide Shut (1999)

Ohjannut Stanley Kubrick

USA 1999, 159 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Tom Cruise, Nicole Kidman, Sydney Pollack

No dream is ever just a dream.

 

Stanley Kubrickin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Eyes Wide Shut on erikoislaatuinen tutkielma miehen mielestä ja seksuaalimoraalista. Tarinan päähenkilö on lääkäri Bill Hadford (Cruise), jonka elämä järkkyy raiteiltaan, kun hänen vaimonsa Alice (Kidman) kertoo pettämisajatuksistaan. Bill päätyy harhailemaan New Yorkin öisillä kaduilla seksiseikkailusta toiseen ja ajautuu lopulta keskiyön kummiin orgioihin. Yö muuttuu yhä oudommaksi, ja levottomia unia seuraavat piinalliset ajat.

Perfektionistina tunnettu Kubrick työsti teostaan niin suurella hartaudella, että elokuva kantaa edelleen Guinness-ennätystä kaikkien aikojen pisimmistä yhtäjaksoisista kuvauksista. Kubrickin elämäntyö oli ammennettu ja kaikki todellakin annettu, sillä ohjaaja menehtyi pian filmin valmistuttua. Jälkimaine ja keskustelu jäi kuulematta ─ ehkä hyvä niin, sillä arvostetun mestariohjaajan viimeinen työ otettiin vastaan ristiriitaisesti. Ohjaaja itse ehti tiettävästi julistaa Eyes Wide Shutin parhaaksi teoksekseen.

Eyes Wide Shut on ensivilkaisulta tavallinen tarina: stereotyyppiset, jopa täysin mitäänsanomattomat hahmot vaeltelevat verkkaan etenevän tarinan pyörteissä. Kun katsoo tarkemmin, kamera tuntuu luovan tarinaan sen suurimmat jännitteet ja poimivan mukaan vihjailevaa symboliikkaa. Kaikki valinnat elokuvassa ovat tietoisia ja sinänsä nokkelia: Eyes Wide Shut piikittelee osuvasti miesten valtaa ja patriarkaalisia käsityksiä naisen seksuaalisuudesta, mutta ei silti pääse irtaantumaan freudilaisista juuristaan. Elokuvassa on kiehtovia kerronnallisia piirteitä, tietynlaista synteesiä Kubrickin koko urasta, mutta en ole vaikuttunut kokonaisuudesta. Innoton tuomio on langetettu muuallakin: 1001-listalta filmi poistettiin jo 2004.

 

Pisteytys: 6/10

Rosetta (1999)

Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Ranska & Belgia 1999, 95 min.

Draama

Pääosissa: Émilie Dequenne, Fabrizio Rongione

I won't fall in a rut.

Teini-ikäinen Rosetta (Dequenne) tarvitsee töitä. Hän on kyllästynyt elämään asuntovaunussa alkoholisoituneen äitinsä kanssa, mutta kurjista oloista on vaikea ponnistaa. Pysyvää työpaikkaa ei löydy millään, joten epätoivoinen ja impulsiivinen Rosetta on valmis mihin tahansa: kapinoimaan, pettämään ja taistelemaan. Onko pohjalta siltikään mahdollista kivuta ylöspäin?

Rosetta on pienellä budjetilla luotu indie-elokuva, mutta kokoonsa nähden filmi sai paljon näkyvyyttä ja tavoitti haltioituneet kriitikot. Elokuva palkittiin Cannesissa kolminkertaisesti ja menestyksen kruunasi Kultainen palmu. Belgialaisille Dardennen ohjaajaveljeksille voitto oli ensimmäinen, joskaan ei viimeinen. Parivaljakko on kerännyt tähän mennessä jo yhdeksän ehdokkuutta himoittuun palkintoon, joista Rosettan ohella voiton on tuonut niin ikään nuorten elämää kuvaava L'Enfant (2005). 1001-listalla Rosetta ei pysynyt kauaa, sillä se poistettiin jo vuonna 2008.

Aitouteen pyrkivä Rosetta on kuvattu käsivaralta ja kamera seuraa tiiviisti Rosettan punaista nuttua kaikkialle. Nuori Émilie Dequenne näyttelee taitavasti ja hänenkin työnsä palkittiin Cannesissa ansaitusti. Teemoiltaan elokuva on synkkä, eikä missään näy toivon pilkahdustakaan: katsojalle ei tarjota helpotusta huumorista, ei hengähdystä antavista laajakuvista. Silti tarinaa seuraa intensiivisesti nuoren päähenkilön nahkoihin sulautuen. Suomalaisvastineena mieleen nousee Tulitikkutehtaan tyttö (1990), joka kuitenkin käsittelee aihiotaan humoristisemmin.

Pisteytys: 8/10

Sanma no aji ─ Syksyinen iltapäivä (1962)

Ohjannut Yasujirô Ozu

Japani 1962, 113 min.

Draama

Pääosissa: Chishû Ryû, Shima Iwashita, Keiji Sada

In the end, we spend our lives alone.

 

Shūhei Hirayama (Ryû) on leskimies, jonka kolme lasta ovat hyvää vauhtia aloittamassa omaa, vanhemmista irrallista elämäntaivaltaan. Tytär Michiko (Sada) on Shūhein kotiapuna, mutta Shūhei ryhtyy oma-aloitteisesti järjestämään Michikolle avioliittoa ─ tapahtuuhan se ennemmin tai myöhemmin. Pidättyväisen herrasmiehen ympärillä on vanhoja ystäviä ja välittäviä lapsia, mutta yksinäisyyden tunne kalvaa, eikä löydä purkautumistietään.

 

Syksyinen iltapäivä (engl. An Autumn Afternoon) sijoittuu sodanjälkeisen, taisteluista toipuneen nousukauden Japaniin. Sota elää edelleen keski-ikäisten ja vanhojen miesten muistoissa, mutta aika vyöryy eteenpäin ja unohtaa raunioihin jääneet pommitusten uhrit. Elokuvan tunnelma on rauhallinen ja arkinen, ja siten liikuttavan kaunis. Yhtä lailla tavallista ja silti ihmiselämää mullistavaa on se, miten vanhemman on jonain päivänä päästettävä irti lapsistaan ja tehtävä itsensä tarpeettomaksi.
 

Yasujirô Ozun viimeinen teos on samalla tavalla haikea ja lempeästi toivoa luova kuin kuulas syyspäivä. Kuvat ovat täyteläisen kauniisti sommiteltuja, eikä kamera Ozun tyylille uskollisesti heilahda kertaakaan. Syksyinen iltapäivä palaa monella tapaa Ozun nimekkäimpään elokuvaan Ensimmäinen matka (1953). Molemmat ikääntymistä käsittelevät elokuvat ovat suurien tunteiden äärellä, mutta rauhoittavat. Syksyinen iltapäivä kuitenkin löytää tasapainon perinteiden ja nykypäivän välillä, niiden välille on solmittu rauha.

Pisteytys: 10/10

Todo sobre mi madre ─ Kaikki äidistäni (1999)

Ohjannut Pedro Almodóvar

Espanja & Ranska 1999, 101 min.

Draama
Pääosissa: Cecilia Roth, Marisa Paredes, Candela Peña, Penélope Cruz

I have always depended on the kindness of strangers.

Yksinhuoltajaäiti Manuelan (Roth) ainoa poika kuolee liikenneonnettomuudessa. Manuela on surusta suunniltaan, mutta päättää määrätietoisesti toteuttaa poikansa viimeisen toiveen. Haaveestaan huolimatta nuorukainen ei koskaan ehtinyt tuntea isäänsä, joka ei edes tiedä lapsensa olemassaolosta. Manuelan matka entisen elämän sivukaduille johtaa erilaisten suurten kohtaloiden ja valintojen äärelle. Tarinan opetus on, ettei omaa itseään pitäisi koskaan paeta tai hävetä.

Kaikki äidistäni (engl. All About My Mother) on Pedro Almodóvarin polveilevaa saippuaoopperaa parhaimmillaan, sillä monista henkilöistään, sivukujistaan ja käänteistään huolimatta tarinan hahmojen matkassa viihtyy. Teemat ovat suuria ja vaikeita: AIDSia, vähemmistöryhmiä, uskontoa ─ mutta Almodóvarin tyyli on sopivissa kohdissa kepeä. Draaman sävyjä on haettu Hollywoodin klassikoista: näyttävimmät viittaukset kohdistuvat 1950-luvun iki-ihaniin filmeihin Kaikki Eevasta (1950) ja Viettelyksen vaunu (1951). Mustavalkoelokuvien valon ja varjon leikki vaihtuu kuitenkin pirskahtelevaan väri-ilotulitukseen Barcelonan kaduilla.

Kriitikoiden lemmikiksi kohonnut elokuva toimi 1900-luvun viimeisen Cannesin elokuvajuhlan avajaisfilminä. Almodóvar palkittiin parhaan ohjaajan pystillä ja muutakin gaalamenestystä seurasi: Kaikki äidistäni kohosi yhdeksi maailmalla parhaiten menestyneistä espanjalaiselokuvista. Upean teatraalisen teoksen Hollywood-kytkökset miellyttivät Yhdysvaltain elokuva-akatemiaa ja filmi pokasi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Suurmenestys siivitti Almodóvarin kohti menestyksekästä 2000-lukua, jonka aikana ovat syntyneet ohjaajan tunnetuimmat teokset.

Pisteytys: 8/10