Ashes and Diamonds - Tuhkaa ja timanttia (1958)

Ohjannut Andrzej Wajda
Puola 1958, 95 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Zbigniew Cybulski, Ewa Krzyzewska, Waclaw Zastrzezynski

You know not if flames bring freedom or death.

Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament) on kenties kaikkien aikojen tunnetuin ja arvostetuin puolalaiselokuva. Itäblokin karuun miljööseen sijoittuva yhden päivän dramaattinen kuvaus kertoo yhdestä sukupolvesta, sen eksistentialistisesta kriisistä ja ylipäätään ajattomasti pohtii yksilön mahdollisuuksia. Teos päättää Andrzej Wajdan (1926─2016) sotatrilogian, jonka aiemmat osat Sukupolvi (1955) ja Kanal, kirottujen tie (1957) pureutuivat samankaltaisiin teemoihin.

Elokuvan pääosassa on Puolan James Deaniksi kutsuttu Zbigniew Cybulski (1927─1967), jonka roolihahmo Mackiek on hänkin nuori kapinallinen. Mutta siinä missä Nuori kapinallinen (1955) käsittelee yhden sukupolven yritystä etsiä itseään hyvinvoivassa amerikkalaisessa pikkukaupungissa, Tuhkaa ja timanttia seuraa päähenkilönsä attentaattia sodan runtelemassa Itä-Euroopassa. Mackiekin on määrä surmata eräs kommunistipolitrukki, mutta ensimmäisellä yrityksellä luodit suuntautuvat viattomiin tehdastyöläisiin. Vastoinkäymisestä huolimatta Mackiek lupaa kepein mielin suorittavansa tehtävän loppuun, mutta vuorokauden kuluessa rakkaus ja syyllisyys saavat hänet pohtimaan toisenlaisen elämän mahdollisuutta.

Elokuvan kiinnostavista ansioista muistetaan usein mainita sen puolueettomuus, siitäkin huolimatta, että filmi on tuotettu neuvostovallan alla. Valtiovallan ja vastarinnan aatteet jäävät lopulta pelkäksi humalaiseksi taustahälinäksi, ja tärkeimmäksi nousee ihmisyys ja rakkaus. Upeasti kuvattu ja runsailla metaforilla tukevoitettu Tuhkaa ja timanttia puhuttelee jo ensinäkemältä, mutta vaatii kenties hieman sulattelua. Toisella katselukerralla runsas vertauskuvallisuus ja rujo realismi taatusti tekevät vielä suuremman vaikutuksen.

Pisteytys:

9/10

Man of the West - Mies lännestä (1958)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1958, 100 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Julie London, Lee J. Cobb, Arthur O'Connell

God have mercy on my black blooded soul.

Entinen rikollinen Link Jones (Cooper) on muuttanut elämänsä suuntaa, ja on nyt matkalla etsimään opettajaa Good Hopen pikkukaupungin vastaperustettuun kouluun. Matka kuitenkin katkeaa junaryöstöön: Link jää kyydistä keskelle erämaata seuranaan laululintu Billie (London) ja lörpöttelevä korttihai Sam Beasley (O'Connell). Onneksi tai epäonneksi läheltä junarataa löytyy suojaisa mökki, jossa seurueen ottaa vastaan Linkin vanha rikoskumppani Dock Tobin (Cobb) lainsuojattomine apulaisineen ─ Link joutuu vielä kerran kohtaamaan menneisyyden silmästä silmään.

Mies lännestä tuntuu, näin jälkikäteen arvioiden, miltei koosteelta 1950-luvun lännenklassikoista. Tarina alkaakin tuttuun tapaan, kun mystinen mies lännestä astuu kuvaan ja tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Hienoista aikakauden kommunismivainokritiikkiä voi myös löytää kerronnasta, joskaan ei kärkkäimmällä mahdollisella tavalla. Kyse ei kuitenkaan ole tusinatuotteesta, vaan huolella jalostetusta ja omilla jaloillaan vakaasti seisovasta teoksesta. Komeaa elokuvaa on ollut tekemässä todellinen konkaritiimi: erinomaisen käsikirjoituksen laati romaanin pohjalta Reginald Rose (mm. Valamiesten ratkaisu, 1957), upeat maisemat taltioi kuvaaja Ernest Haller (mm. Tuulen viemää, 1939), ja kaiken kasasi kokoon lännenfilmien ohjaajana tunnettu Anthony Mann. Pääroolissa nähdään loistavaa työtä tekevä Gary Cooper, joka vakuutti jäyhänä lännensankarina jo elokuvassa Seriffi (1952).

Mannin kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt James Stewart mieli kovasti Linkin rooliin, mutta on totta, ettei osa olisi hänelle sopinut. Stewartin imago olisi ollut liian puhtoinen, mutta Cooperissa puolestaan on roolin vaatimaa sisäänpäin kääntynyttä syvyyttä ja jäyhää kovuutta. Laadukkaasta tekijätiimistä huolimatta Mies lännestä ei alkuun kirvoittanut kovin innokasta vastaanottoa, mutta ajan kanssa maine kasvoi ─ ei kuitenkaan aluksi Yhdysvalloissa, vaan Euroopassa. Olen katsonut vain vähäpätöisen määrän Anthony Mannin westerneitä, mutta näkemistäni Mannin länkkäreistä Mies lännestä nousee ehdottomasti kärkipaikalle.

Pisteytys:

8/10

Academy Awards 2018

Jälleen kohdistuvat katseet kohti punaisia mattoja ja kullertavia patsaita! Ehdolla on useita hienoja teoksia, jos toki myös keskinkertaisuuksia ─ aikansa kuvia jokainen. Kuusi vuosikymmentä sitten kolmikymppisissä Oscareissa juhlittiin erityisesti David Leanin Kwai-joen siltaa (1957), joka on sittemmin muodostunut genrensä merkkiteokseksi. 90-vuotiaan gaalan ehdokastyrkkyinä on tänäkin vuonna pari sotaleffaa, Dunkirk (2017) sekä Synkin hetki (2017), mutta kumpikaan tuskin yltää lähellekään Kwai-joen seitsemän pystin saalista ja myöhempää mainetta.

Tämän vuoden kisailijoista olen toistaiseksi ehtinyt nähdä 16 elokuvaa ja yksi on vielä vuorossa tänään. Toissapäivänä katsoin neljän Oscarin ehdokkaan Mudboundin (2017), josta teksti ilmestyy sitten tämän kuun leffakoosteessa huhtikuun alussa. Muista nähdyistä filmeistä lista linkkeineen ja lyhyine kommentteineen ohessa!

CMBYN on toistaiseksi suosikkini kaikista ehdokkaista.

8 ehdokkuutta

Dunkirk (2017) on alkunsa puolesta lupaava, mutta harmillisesti keskinkertaiseksi hyytyvä sotakuvaus, joka ansaitsisi korkeintaan teknisiä palkintoja.

5 ehdokkuutta
Visuaalisesti huikea Blade Runner 2049 (2017) voisi puolestani saada pystin parhaasta kuvauksesta, mikä jottei erikoisefekteistäkin.

4 ehdokkuutta
Avaruusoopperan viimeisin lisä Star Wars: The Last Jedi (2017) on ehdolla erikoistehosteiden lisäksi äänipalkinnoista. Elokuva kisaa myös parhaasta scoresta, joka tietenkin on John Williamsin käsialaa.

3 ehdokkuutta
Call Me By Your Name (2017) ja Get Out (2017) voisivat puolestani molemmat kahmia kaikki tarjolla olevat kunnianosoitukset! Keskinkertaisempi (joskin ennakko-odotukset ylittänyt) Baby Driver (2017) voisi puolestaan menestyä äänimiksauksen ja -editoinnin saralla.

2 ehdokkuutta

Disneyn remake Kaunotar ja hirviö (2017) on ehdolla pukujen ja lavasteiden ansioista. Kummassakaan lajissa se tuskin on voittajasuosikki.

1 ehdokkuus

Menevä, mutta tavanomainen räiskintä Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) on ehdolla efekteistään, mutta tuskinpa ne ovat joukon parhaat. Samasta kategoriasta ehdolla on myös Kong: Pääkallosaari (2017), joka teki hieman paremman vaikutuksen erikoistehoisteiden saralla. Käsikirjoituskisaan yltänyt Logan (2017) tuskin vie voittoa kotiin, mutta vieraskielisten kategoriassa kisaavalla The Squarella (2017) on paremmat mahdollisuudet omassa sarjassaan. Elokuvan tilillä on jo Kultainen palmu, mahtaisiko sinne kilistä myös hieman britanniumia?

Sympaattinen Kasvot, kylät (2017) saa puolestani voittaa dokkarikategorian, vaikka ovat muutkin ehdokkaat taatusti vahvoilla. Ainakin Agnes Vardá saa elämäntyöpalkinnon, vaikka onkin jo suhtautunut gaalahömppään taatulla tyylillään. Dokumenttisarjassa on muitakin hyviä kisaajia. Hemmetin jännittäväksi äityvän tarinan kertova Käry (2017) ansaitsee myös kiitosta. Veljeni William (2017) riipaisee, ja sen tarina ansaitsee totta vie tulla kerrotuksi. Ehdokkuus on hienoa näkvyyttä tärkeälle aiheelle, voittipa filmi palkinnon tai ei.

Pitkien animaatioiden kategoria on vuosikaudet ollut kaikista ehdokkuuksista räikeimmin kaupallista mainoshuttua. Edes vaihtelun vuoksi Loving Vincent (2017) saisi voittaa, sen se totta vie ansaitsisikin. Maailmankirjat tosin ovat pahasti sekaisin, jos animaatiopysti edes kerran menee jollekin muulle kuin Disneylle tai Pixarille.

Onko The Shape of Water tämän vuoden La La Land (2016)?

Traditioni mukaisesti syvennyn vielä tänään Oscar-aaton elokuvaan. Tällä kertaa olen säästänyt katsottavaksi vuoden ehdokkuusrohmun (13) The Shape of Waterin (2017). Yöllä ja eritoten aamuyöllä sitten jännitämme, jos nyt mitään suuria yllätyksiä edes on tulossa. Vitsejäkin voi jo hieman arvailla etukäteen: mitenköhän viime vuoden parhaan elokuvan julkistukseen liittyvää sekoilua kuittaillaan? Ehdottomasti vuoden kiinnostavinta antia on seurata, miten alan mullistanut #metoo näkyy akatemiajuhlassa ─ varsinkin, kun viime vuonna orastavat ahdistelusyytteet ohitettiin lähinnä olankohautuksella.

Helmikuun elokuvat 2018

Call Me By Your Name
Ohjannut Luca Guadagnino
Italia, Ranska, Brasilia & USA 2017, 137 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Timothée Chalament, Armie Hammer, Michael Stuhlbark, Amira Casar

Elio (Chalament) rakastuu professori-isänsä (Stuhlbark) apulaiseen Oliveriin (Hammer) täydellisten kesäpäivien lipuessa ohitse pohjoisitalialaisessa huvilassa. Aito kesäromanssi on samaistuttava kenelle tahansa lempeitä tunteita joskus kokeneelle. Call Me By Your Name on toistaiseksi ollut niin hyvä menestys, että sille kaavaillaan jo jatko-osaa ellei peräti trilogiaakin. Jatko-osat ovat aina vähän riskialttiita, mutta lisää tällaisia filmejä kyllä kaivataan. Enpä ole nimittäin aikoihin katsonut elokuvaa, jonka tunnelmaa ei saa hyvään toviin karistettua mielensä päältä. Ehkäpä siksi, että se palautti mieleen jo jotain unohdettua mutta kaunista.

1001-listan mukainen arvio täällä.

Pisteytys: 10/10

Logan

Ohjannut James Mangold

Kanada, Australia & USA 2017, 137 min.

Toiminta, Draama, Scifi

Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Dafne Keen

2020-luvun lopulla lähes kaikki mutantit ovat kuolleet, mutta kyyninen Wolverine (Jackman) ja vanhuudenheikko Charles Xavier (Stewart) piileskelevät vielä Meksikossa. Brutaali elokuva on karu selviytymistaisto ja elokuvan maailma tuntuu suorastaan dystopialta. Nykypäivän Yhdysvaltojen suuntaa ajatellen moinen vainojen tulevaisuus tuskin onkaan mahdoton. Hieman periamerikkalaista traditiota on toki mukana, viitataanpa filmissä ainakin Etäisten laaksojen mieheen (1953) ─ näiden väliltä voi löytää yhteyksiä ja ehkäpä jonkinlaista sanomaakin. Peräti Oscar-ehdokkuuden saanut käsikirjoitus ei ole erityisen yllättävä, jos toki rutkasti parempi kuin niin monissa muissa nykypäivän supersankarifilmeissä. X-Men-saaga päätetään tällä erää varsin koskettavasti.

Pisteytys: 7/10

Icarus - Käry

Ohjannut Bryan Fogel

USA 2017, 121 min.

Dokumentti, Trilleri

Pääosissa: Bryan Fogel, Grigory Rodchenkov

Bryan Fogel tarkastelee Oscar-ehdokkaaksi yltäneessä dokumentissaan dopingin helppoutta. Fogel on itse varsin pätevä amatööritason pyöräilijä ja venäjän antidoping-labran pomo Grigory Rodchenkov oppaanaan hän suuntaa nuoruuden idolinsa Lance Armstrongin tielle. Dokumentin edetessä fokus kuitenkin muuttuu täysin lennosta, päähenkilökin vaihtuu. Venäjän dopingskandaali tulee julki ja Yhdysvaltoihin paennut Rodchenkov on tietenkin myrskynsilmässä. Mitä Venäjän urheiluelämä kertookaan itse valtiosta? Käry dokumentoi tosielämän jännärin onnistuneesti ja siinä sivussa herättää ajatuksia orwellilaisesta valtiokoneistosta.

Pisteytys: 8/10

Strong Island - Veljeni William

Ohjannut Yance Ford

USA 2017, 107 min.

Dokumentti, Rikos

Pääosissa: Yance Ford

Veljeni William tarkastelee ohjaaja Yance Fordin kipeitä muistoja William-veljensä murhasta, jonka tekijää ei koskaan tuomittu. Kerronta tulee lähelle, puhuttelee ja liikuttaa. Tähän perään voisi katsoa Valamiesten ratkaisun (1957), jossa oli hieman tämän tosielämän tapausta parempi lopputulos, vaikka sekin all (white) male panel pyrki kovasti hakoteille. Elokuva on ansiokkaasti Oscar-ehdokkaana.

Pisteytys: 8/10

Kong: Skull Island - Kong: Pääkallosaari

Ohjannut Jordan Vogt-Roberts

USA, Kiina, Australia & Kanada 2017, 118 min.

Toiminta, Seikkailu

Pääosissa: Tom Hiddleston, Samuel L. Jackson, Brie Larson

Warner Brothersin MonsterVerse-hirviösaaga alkoi massiivisesti rymistelevällä Godzillalla (2014) ja jatkuu samalla linjalla. Kong: Pääkallosaari unohtaa lama-ajan New Yorkin ja hyppää suoraan kylmän sodan 1970-luvulle. Joukko tutkijoita ja sotilaita lähtee koluamaan salaperäistä saarta Tyynellämerellä, ja vastassa on tietenkin isoja hirviöitä sekä jokunen muukin yllätys. Teemat ovat tuttuja aiemmista Kong-tarinoista (tunnetuimpina King Kong, 1933 & King Kong, 2005). Tarina on aika geneerinen, mutta riittää monsterimätkinnän viihdyttäväksi kehykseksi. Eturivin näyttelijät ja Oscar-ehdokkuudella huomioidut erikoisefektit nostavat nekin tasoa ennakko-odotuksiin nähden.

Pisteytys: 6/10

Baby Driver

Ohjannut Edgar Wright

Iso-Britannia & USA 2017, 112 min.

Toiminta, Rikos

Pääosissa: Ansel Elgort, Jon Hamm, Kevin Spacey, Lily James

Ryhdyin katsomaan kaahailuviihdettä, mutta näinkö sittenkin musikaalin? Vauhdikkaita autojakin toki nähdään, mutta ehdottomasti kiinnostavinta Baby Driverissa on hauska äänimaailmalla leikittely, joka kietoutuu hienosti osaksi juonta. Elokuva kertoo nuoresta pakoauton kuskista, tinnituksen takia musiikkia tauotta luukuttavasta Babysta (Elgort), joka tosin haluaisi vaihtaa alaa. Filmi ei suotta ole ehdolla molempiin akatemiapalkintojen äänikategorioihin! Epäilemättä suosikkihetkeni on Focuksen Hocus Pocus -progeklassikon valjastaminen takaa-ajokohtauksen taustamusiikiksi. Kaikkea sitä!

Pisteytys: 6/10

Hidden Figures - varjoon jääneet

Ohjannut Theodore Melfi
USA 2016, 127 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe

Tositapahtumiin ja niiden pohjalta Margot Lee Shetterlyn laatimaan tietokirjaan Hidden Figures (2016) perustuvassa elokuvassa seurataan kolmen NASA:ssa työskentelevän mustan naisen nousujohteista uraa. Katharine G. Johnson (Henson), Dorothy Vaughan (Spencer) ja Mary Jackson (Monáe) tekevät työnsä kulisseissa, mutta ilman heidän työpanostaan Yhdysvaltojen avaruuslennot olisivat jääneet lentämättä. Akatemiakisoissakin kilvoitellut elokuva on siloitellun tarinansa puolesta harmillisenkin tyypillinen historiadraama, mutta hyvä, että tärkeä tarina on kuitenkin kerrottu! Pääosanäyttelijät tekevät myös hienoa työtä.

Pisteytys: 8/10

Calamari Union

Ohjannut Aki Kaurismäki

Suomi 1985, 80 min.

Komedia

Pääosissa: Sakari Kuosmanen, Pirkka-Pekka Petelius, Matti Pellonpää, Markku Toikka

Calamari Union kertoo viidestätoista Frank-nimisestä miehestä (mm. Kuosmanen, Petelius, Pellonpää) ja yhdestä Pekasta (Toikka), jotka päättävät vaihtaa maisemaa. Kalliosta lähtevä joukko pyrkii Pitkänsillan yli kohti etelän onnea, mutta osa porukasta jää matkan varrelle. Kuten Ruger Hauer asian myöhemmin sanoitti: "On matka Kalliosta Eiraan pitkä, Frank". Rooleissa nähdään useita muusikoita aina Martti Syrjästä Tuomari Nurmioon ja Dave Lindholmiin, myös ohjaaja itse esiintyy ruumisauton kuljettajana. Hervoton komedia, mutta myös kaunis ylistyslaulu Helsingille ja elokuville.

Pisteytys: 10/10

Vertigo ─ Vertigo - punainen kyynel (1958)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1958, 128 min.
Trilleri, Mysteeri, Romantiikka
Pääosissa: James Stewart, Kim Novak, Tom Helmore

I'm not mad.

Etsivä John "Scottie" Ferguson (Stewart) on juuri joutunut jäämään eläkkeelle ennen aikojaan, sillä työtapaturma laukaisi hänessä vakavan korkean paikan kammon. Lepääminen tekisi taatusti terää, mutta Scottie suostuu kuitenkin ottamaan vastaan entisen koulutoverinsa Gavin Elsterin (Helmore) tarjoaman pienen tehtävän. Scottien on määrä varjostaa Elsterin vaimoa (Novak), jonka käytös on muuttunut suorastaan käsittämättömäksi. Vaatimaton keikka muuttuu tietenkin raastavaksi jännitysnäytelmäksi, jossa Scottien mielenterveys ja todellisuudentaju joutuvat kovalle koetukselle.

Vertigo - punainen kyynel on nimetty varsin usein Alfred Hitchcockin parhaaksi teokseksi ja ehkäpä se sitä onkin, ainakin kiistämättä parhaimmistoa. Ohjaajan kultakauden ykkösteoksessa kulminoituu upeasti useita jännityksen mestarin urallaan hiomia keskeisiä teemoja: ainakin tarinassa yhdistyvät (lähes) täydellinen murha, vainoharhaisuus ja mielen murtuminen sekä jäytävä pakkomielteisyys. Lisäksi Vertigo löytää innovatiivisia kuvakulmia, joista ikimuistoisin on Scottyn huimauskohtausten "dolly zoom". Hehkutettakoon nyt vielä hienoa musiikkiakin, jonka sävelsi tietenkin Hitchcockin (tuolloin vielä aika tuore) luottomuusikko Bernard Herrmann.

Kutkuttavan jännittävä elokuva on mestarillinen kokonaisuus, täynnä täydellisiä juonenkäänteitä ja niiden hienovaraista taustoitusta. Scottien älytön romanssi, alati pahenevat obsessiot ja toki myös vastapuolen erikoiset teot saavat jokainen selityksensä juuri oikealla hetkellä. Mikäli Vertigon nerokkuudesta ei vielä filmin puolivälin jälkeen ole vakuuttunut, viimeisen puolituntisen paljastukset saavat aivot raksuttamaan ylikierroksilla. Eikä tässä tietenkään ole vielä kaikki, sillä Vertigosta irtoaa taatusti uusia oivalluksia jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:

10/10

Some Came Running - Yli kaiken ymmärryksen (1958)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1958, 137 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Frank Sinatra, Dean Martin, Shirley MacLaine, Arthur Kennedy

Bumming around can only help to make you a bum.

Toisen maailmansodan päättymisestä on vierähtänyt muutama vuosi, kun kaiken nähnyt keskinkertaisuus Dave Hirsch (Sinatra) on tullut elämässään tienhaaraan. Kirjailijanuraa, asepalvelusta ja uhkapelejä kokeillut Dave saapuu entiseen kotikaupunkiinsa etsimään vastauksia, mutta löytää vain uusia ristiriitoja ja epäonnistumisia. Snobi isoveli Frank (Kennedy) yrittää auttaa Daven jaloilleen, vaikka kompuroi itsekin kaksinaismoraaliin omassa kiiltokuvaelämässään. Työhön kannustavan Frankin vastapainoksi Dave löytää itselleen mieluisan ystävän viskisieposta uhkapelurista Bama Dillertista (Martin). Naissuhteetkin vievät miestä kahteen suuntaan...

Kirjailija James Jonesin kaksi ensimmäistä romaania Täältä ikuisuuteen (1951, suom. 1961) ja Some Came Running (1957) pääsivät valkokankaalle varsin nopeasti. Toisen maailmansodan aikaiseen Pearl Harboriin sijoittunutta menestyselokuvaa Täältä ikuisuuteen (1953) tähditti niin ikään Frank Sinatra. Elokuvissa (ja olettaen kirjoissakin) on paljon muitakin yhtäläisyyksiä, vaikka ne eivät jatkakaan samojen henkilöiden tarinaa. Eritoten molemmissa kertomuksissa on samankaltaisia ihmissuhdesotkuja, kiellettyjä romansseja ja hapuilevia yrityksiä saada sekava elämä viimein raiteilleen.

Yli kaiken ymmärryksen menestyi ilmestyttyään hyvin ja sai peräti viisi Oscar-ehdokkuutta. Yhtäkään voittoa ei tullut, joskin ainakin Shirley MacLaine olisi ansainnut pystin osastaan. Uransa huipulla paistattelevalle ohjaaja Vincente Minnellille (1903─1986) gaala oli erinomainen, sillä tämän filmin menestyksen lisäksi hittimusikaali Gigi (1958) voitti yhdeksän palkintoa. Näin vuosikymmenien jälkeen arvioiden Yli kaiken ymmärryksen on ehdottomasti säilyttänyt tenhonsa Gigiä paremmin. Pikkukaupungin salaisuudet tarjoavat mehukasta saippuaoopperamaista viihdettä, mutta se ei ole elokuvan pääansio. Yli kaiken ymmärryksen on hieno tulkinta sodat kokeneen sukupolven yrityksestä saada elämän syrjästä kiinni, mutta mikä jottei sitä voisi tulkita ylipäätään kuvaelmana ristiriidoista ja oman polun löytämisestä.

Pisteytys:
8/10

Gigi (1958)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1958, 111 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Leslie Caron, Louis Jourdan, Maurice Chevalier

Fly to the sky on champagne!

Vuosituhannen vaihteen Pariisissa tapaamme Gigin (Caron), nuoren tytön, joka on saavuttamassa neidon iän. Vallaton Gigi ei ole erityisen innostunut fiineistä tavoista, mutta joutuu silti isoäitinsä ja isotätinsä kovaan kouluun opiskelemaan oikeaoppista kahvin kaatamista ja hienoimpien helyjen tunnistamista. Samaan aikaan perheystävä Gaston (Jourdan) heilastelee neitojen kanssa minkä kerkeää, kunnes huomaa rakastuneensa hieman varttuneeseen Gigiin.

Broadway-näytelmään perustuva Oscar-magneetti Gigi sai ennätykselliset yhdeksän akatemiapystiä ja joukossa oli tietenkin myös parhaan elokuvan palkinto. Aikansa hittifilmi kuvaa verrattoman kauniisti Fin de sièclen varakkaiden auvoisaa onnea ihanan väriloiston keskellä. Lavasteiden ohella myös puvut ovat upeita. Musikaalina Gigi muistuttaa hieman My Fair Ladya (1964), jonka Broadway-ensi-ilta tosin olikin jo 1956. Molempien musikaalien laulut ovat Frederick Loewen ja Alan Jay Lernerin käsialaa. Gigin tapauksessa laulut ovat meneviä, joskaan eivät erityisen ikimuistoisia. Tyylillisesti Gigi osuu musikaalien taitekohtaan: kaikki musiikkinumerot eivät ole selvärajaisesti omia kohtauksiaan, vaan toisinaan sulautuvat tarinaan puoliksi puhuttuina.

Visuaalisena kuvaelmana Gigi nostaa hymyn huulille ja ansaitsee kehuja, mutta vanhaa misogyniaa tursuava tarina ei juuri ilahduta. Miesten rooliksi vakiintuu hämmästyttävän nuorten tyttöjen vikittely, kun taas naiset pyrkivät suojelemaan nuoria tyttöjä maineensa menetykseltä. Paitsi Gigin äiti, joka paheksutusti on luonut uraa oopperalaulajana! Kaikki tämä toki sopii vallan hyvin kuvattuun aikakauteen, mutta tietenkin teemaa käsitellään 1950-luvun tuhnuisin ajatusmallein. Esimerkiksi Gastonin setä Honoré (Chevalier), joka toimii myös elokuvan kertojana, kuvataan suorastaan sympaattisena vanhana pukkina. Thank Heaven for Little Girls laulaa vanha kunnon Honoré ─ mutta pojasta polvi paranee, sillä miesvauva Gaston on vielä Honoréakin ellottavampi hahmo. Patriarkaalisuus tosin on tuotu esille niin räikeästi, että sen erinomaisena kuvauksena Gigi on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Pisteytys:

5/10