The Cranes Are Flying - Kurjet lentävät (1957)

Ohjannut Mikhail Kalatozov
Neuvostoliitto 1957, 95 min.
Sota, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Tatyana Samoylova, Aleksey Batalov

Cranes like ships, sailing up in the sky...

Maailmansota katkaisee nuoren pariskunnan Veronikan (Samoylova) ja Boriksen (Batalov) huolettomat onnen päivät. Boris lähtee taisteluun vapaaehtoisena ja Veronika jää kotirintamalle suremaan. Epätietoisuus sulhasen kohtalosta ja kodin tuhoutuminen sodan melskeessä johtavat Veronikan lopulta toinen toistaan epätoivoisempiin tekoihin. Toivoaan Boriksen kotiinpaluusta hän ei kuitenkaan menetä, vaikka muut uskovat Boriksen saaneen surmansa.

Boriksen ja Veronikan mollivoittoinen kertomus on vain yksi sodan kohtaloista, kuten useammassakin kohtauksessa koskettavasti osoitetaan. Sotilaiden lähtiessä rintamalle nähdään saattojoukkojen väentungoksessa toinen toistaan liikuttavampia väläyksiä perheiden ja ystävien hyvästijätöistä. On helppo uskoa, että elokuva on puhutellut sodat kokeneita ikäpolvia. Länsimaissa jatkuneen pitkän rauhan ajan jälkeen on mahdotonta täysin käsittää, millaiselta tuntuisi lähettää oma lapsensa taistelutantereelle tai olla itse astumassa taisteluun. Lisäksi nykyteknologian mahdollistamien, ehkä liiankin hyvien viestintämahdollisuuksien aikana on jo  suorastaan vaivalloista kuvitella, miten ihmiset ovat koskaan onnistuneet tapaamaan toisensa uudelleen kerran erottuaan.

Aihepiiriltään universaali elokuva menestyi maailmalla hyvin: Kurjet lentävät (Letyat zhuravli) sai kunnian olla toinen Kultaisella palmulla palkittu neuvostoliittolainen teos. Tunteikas rakkauskuvaelma on perin kiinnostava neuvostoelokuvana, jossa sodan kuvaus ei ole ensisijaisesti uljasta marssia voitosta voittoon. Aivan täysin propagandalta ei vältytä, mutta volyymi on käännetty lähes minimiin. Syytä voi etsiä Josif Stalinin kuoleman (1953) jälkeisestä liennytyksen ajasta, jolloin elokuvataide sai hieman vapaampia muotoja. Taiteellinen vapautuminen saattoi vaikuttaa myös elokuvan upean luovaan visuaalisuuteen. Kekseliäine kuvakulmineen ja kamera-ajoineen Kurjet lentävät on näyttävä elämys.

Pisteytys:
10/10

Sweet Smell of Success - Menestyksen huuma (1957)

Ohjannut Alexander Mackendrick
USA 1957, 96 min.
Draama
Pääosissa: Tony Curtis, Burt Lancaster, Susan Harrison

The scruples of a guinea pig and the morals of a gangster.

Häikäilemättömän kolumnistin J.J. Hunseckerin (Lancaster) pr-hännystelijä Sidney Falcon (Curtis) tekee mitä tahansa kohotakseen vallan huipulle. Pomoa mielistellessä ei ole sijaa moraalille, mutta ala on haastava kovapintaisimmallekin pyrkyrille. Sidney on ajaa itsensä useampaankin umpikujaan yrittäessään häätää innokkaan kosijan Hunseckerin siskon Susanin (Harrison) kimpusta ─ J.J. nimittäin haluaa pitää sisarensa itsellään.

Menestyksen huuma ei ollut ilmestymisvuotensa hittejä, jos nyt ei täysin floppikaan vaikka lippuluukuilla tappiota tulikin. Mainetta karttui ajan kanssa, ja tätä nykyä elokuva lukeutuu film noirien merkkiteoksiin. Menestyksen huuma hyytää niljaisen mustalla tunnelmallaan, sähäkän piikittelevä dialogikin pistää kuin parvi ampiaisia. Moraalittoman ja pessimistisen elokuvan erityisenä ansiona pidetään myös oivaa New Yorkin kuvausta. Dynaamisen rytmikäs Menestyksen huuma huokuu alati hereillä olevan kaupungin tunnelmaa kaikkine värivaloineen, jazz-klubeineen ja muine synnin pesineen. Eipä ihme, että elokuvaa on ylistänyt muun muassa New York -kuvauksistaan tunnettu Martin Scorsese. Samankaltainen kaupungin tunnelma on tavoitettavissa Scorsesen elokuvissa, esimerkiksi Taksikuskissa (1976).

Ohjaajista puheen ollen, kiinnostava knoppi Menestyksen huumassa on Alexander Mackendrickin (1912─1993) uran yllättävä suunnanmuutos. Manhattanilla syntynyt siirtolaisten jälkeläinen Mackendrick palasi jo lapsena vanhempiensa synnyinseuduille Skotlantiin ja teki vartuttuaan uraa Ealing-studioiden komediaohjaajana. Menestyksen huumaa edelsi pikimusta brittikomedia Naisentappajat (1955). Yhdistävänä tekijänä elokuvien välillä sentään on kertomusten kyynisyys!

Pisteytys:

8/10

The Bridge on the River Kwai - Kwai-joen silta (1957)

Ohjannut David Lean
Iso-Britannia & USA 1957, 161 min.
Sota, Draama, Seikkailu
Pääosissa: Alec Guinness, William Holden, Jack Hawkins, Sessue Hayakawa

What have I done...

Toisen maailmansodan tuiskeessa iso joukko brittisotilaita joutuu japanilaisten vangiksi Burman viidakoissa. Sotavangit määrätään rakentamaan tiukalla aikataululla siltaa Kwai-joen ylitse. Vankien nokkamies eversti Nicholson (Guinness) ja japanilainen eversti Saito (Hayakawa) ajautuvat vastatusten, joten arvovaltakiistat on ratkottava ennen kuin työt saavat edetä. Lopulta britit pääsevät suorastaan ylpeilemään sillanrakennustaidoillaan, mutta liittoutuneiden sillanräjäytysaikeet saattavat tehdä työn turhaksi.

Pierre Boullen samannimiseen romaaniin (1952) perustuva Kwai-joen silta on tarinana täysin fiktiivinen, joskin japanilaiset todella rakennuttivat läjäpäin siltoja ja niitä ylittäviä "kuoleman rautateitä" sotavankien voimalla. Kwai-joen siltakin on olemassa, joskin hieman erilainen ja aivan toisaalla kuin elokuvan vastaava. Elokuvan maineesta kertoo sekin, että kyseinen silta on yhä varsinainen turistimagneetti, vaikkei sillä sinällään ole filmin kanssa mitään tekemistä. Sillan lisäksi elokuvasta muistetaan pirteästi vihellelty Colonel Bogey -marssi (1914). Ensimmäisen maailmansodan aikaan sävelletty ja jo silloin suosittu sävelmä sai toisen maailmansodan aikaan Hitleriä vastustavia sanoituksia. Intiimialueiden anatomiaan keskittyneitä lyriikoita ei kuitenkaan elokuvassa tohdittu rallattaa.

Kwai-joen silta oli ilmestymisvuonnaan kassamagneetti ja Oscar-pystejäkin tuli seitsemän (mm. paras elokuva, kuvaus, ohjaus). Mukaansatempaava sotadraama on totta vie maineensa ansainnut! Hienoissa maisemissa kuvattu elokuva on jännittävä viidakkoseikkailu ja tahtojen taistelu, jonka liki kolmituntinen kestokaan ei juuri ehdi puuduttaa takapuolta tai keskittymiskykyä. Kwai-joen silta on myös traaginen, hetkittäin jopa koominen, kertomus sodan täydellisestä turhuudesta, järjettömyydestä ja niistä perin inhimillisistä teoista, jotka usein johtavat sapeleiden kalisteluun. Erinomaiset näyttelijät saavat todella eläytymään ja peräti ymmärtämään jopa hölmöyteen asti venyvää jääräpäisyyttä ja järjen valon himmenemistä. Ehkäpä moinen ymmärrys voisi olla avainasemassa silloin, kun vastaavia sotatapahtumia pyritään ehkäisemään ─ siinä kiteytyy myös Kwai-joen sillan merkitys.

Pisteytys:
8/10

The Nights of Cabiria - Cabirian yöt (1957)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1957,  110 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Franca Marzi, François Périer

Mambo!

Cabiria (Masina) elättää itsensä prostituoituna Rooman öisillä kaduilla. Rankka elämä on tehnyt luonnonlapsesta kovapäisen rääväsuun, mutta sisimmältään Cabiria on herkkä ja viaton. Suurta rakkautta etsivä Cabiria tulee hyväuskoisuuttaan huijatuksi yhä uudelleen, mutta lannistumattoman luonteensa ansiosta hän nousee myös aina jaloilleen. Josko seuraava mies olisikin luotettava ja rakastaisi häntä todella?

Giulietta Masinan upeasti tulkitseman Cabirian rakkaudenkaipuuseen on helppo eläytyä voimallisesti, sillä kaikkihan me tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Hetkittäin sama toiveikas sinisilmäisyys valtaa katsojankin mielen, mutta onnellisen lopun kaipuu kääntyy epäilyksi ennen Cabirian havahtumista. Elokuvan loppu on huikea kaikessa lohduttomuudessaankin. Varsinkin epätoivoa seuraava, mielialaa nostattava päätöskohtaus on liikuttavan kaunis.

Cabirian yöt (Le notti di Cabiria) toistelee vielä hiljalleen neorealismin kaikuja, mutta keula on jo kääntynyt kohti uutta. Henkilöhahmoissa on näkyvissä niitä eriskummallisuudessaan ihastuttavia piirteitä, joita Federico Fellinin myöhemmissä elokuvissa esiintyy viljalti. Edellisohjauksen La Stradan (1954) tapaan myös Cabirian yöt palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Molempia elokuvia yhdistävät myös samankaltaiset teemat. Federico Fellinin, Giulietta Masinan ja säveltäjä Nino Rotan yhteistöissä mikään ei voi mennä täysin pieleen, lopputulos on aina suurenmoinen.

Pisteytys:

10/10

Wild Strawberries - Mansikkapaikka (1957)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1957, 91 min.
Draama
Pääosissa: Victor Sjöström, Ingrid Thulin, Bibi Andersson

Ja, må han leva uti hundrade år!

Mansikkapaikka eli Smultronstället seuraa tohtori Isak Bergin (Sjöström) matkaa kohti promootiota, jossa hänet on määrä vihkiä riemutohtoriksi. Automatka muuttuu unenomaiseksi muisteloksi, sillä erikoiset kohtaamiset saavat vanhuksen mietteliääksi. Eriskummallisissa unissaan Isak vierailee uudelleen elämänsä mansikkapaikoilla ja murheen laaksoissa.

Pääroolia ilmeikkäästi näyttelevä Victor Sjöström tunnetaan ruotsalaisen mykkäelokuvan suurena nimenä, ja näkyypä hänen vaikutuksensa myös kenties merkittävimmän ruotsalaisohjaajan Ingmar Bergmanin töissä. Tässäkin elokuvassa Sjöströmin teokset läikähtävät mieleen useammankin kerran, eritoten upea Ajomies (1921). Molemmissa elokuvissa tehdään tiliä menneisyyden kanssa, konkreettisimmin yhtäläisyys nousee mieleen eräässä Isakin unessa, jossa autiolta kadulta saapuvat kuolemaa kuljettavat vaunut.

Elämän ja kuoleman iäisyyskysymyksiin erinomaisesti pureutuva Mansikkapaikka keräsi kiitosta ilmestyessään. Näin vuosikymmenten päästä on helppo arvioida, että teos on eittämättä yksi Bergmanin hienon uran kohokohtia. Mansikkapaikka tarkastelee valtavan kauniisti, paikoin riipivästikin, ainutkertaisen elämän vääjäämätöntä kulkua ja armottomuutta. Teema on siis aina ajankohtainen ja yhtä koskettava. Tutkielmaa itsensä löytämisestä, yhteenkuuluvuudesta tai pikemminkin ulkopuolisuudesta käsitellään erilaisin tyylein. Unennäyt ovat yhtä surrealistisia kuin uni itse, ja muistot taas hauskoja, huolettomia ja viehättäviä yksityiskohtia korostavia. Loisteliaat roolisuoritukset, varsinkin Sjöströmin, kruunaavat rakastettavan kokonaisuuden.

Pisteytys:

10/10

12 Angry Men - Valamiesten ratkaisu (1957)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1957, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Lee J. Cobb, Ed Begley

Well, what's there to talk about?

New Yorkin slummeissa on tapahtunut henkirikos. Murhaajaksi epäilty nuori mies istuu oikeuden kuultavana eräänä myrskyä enteilevänä hikisenä iltapäivänä. Oikea syyllinen todella vaikuttaa löytyneen, sillä tapauksella oli peräti kaksi todistajaa ja muutenkin yksityiskohdat tuntuvat täsmäävän. 12 valamiestä siirtyy takahuoneeseen laatimaan tapauksesta oman lausuntonsa, mutta yhden miehen (Fonda) mielestä syytetty nuorukainen ei välttämättä olekaan murhaaja, ainakaan päätöstä ei ole syytä tehdä hätiköiden. Syntyy kiivas väittely, jossa todella on kysymys elämästä ja kuolemasta. Vähitellen yksi jos toinenkin valamies joutuu tarkistamaan jyrkkää kantaansa.

Yhteen huoneeseen keskittyvä Valamiesten ratkaisu on mestarillisen intensiivinen elokuva. Rikostapauksen pyörittely on jo sinällään jännittävää, mutta vielä kiehtovampaa on tarkastella erilaisten, hienosti rakennettujen hahmojen tapaa suhtautua sekä itse päätöksentekoon että murhakeissin sisältöön. Henry Fonda tietenkin loistaa vaatimattomana hyväntekijänä, suoranaisena harkitsevaisen oikeudentunnon sankarina. Valamiesten ratkaisun maine on kasvanut vuosien varrella melkoisiin mittoihin, vaikkei se floppi ollut ilmestyessäänkään: Berliinissä elokuva palkittiin kultaisella karhulla ja Oscar-ehdokkuuksiakin tuli kolme. Elokuva on pysytellyt jo ties miten pitkään IMDb:n parhaiden elokuvien 250-listan kärjessä, kirjoitushetkellä se on sijalla 5.

Valamiesten ratkaisu on elokuvana ansiokas jo siksikin, että se on ohjaajansa Sidney Lumetin (1924─2011) esikoisteos, mikäli nyt ei oteta lukuun jokusia miehen tv-tuotantoja. Vaikka Lumetin suurimmat menestysteokset pureutuvat rikosten maailmaan ja monet vieläpä oikeussaliin, täysin yhden genren mieheksi häntä ei voi lokeroida: uralta löytyi niin romantiikkaa, draamaa kuin koko perheen fantasiaakin. Pikemminkin Lumetin teoksia määrittää realistinen tyyli, omasta perhetaustasta kumpuava vähemmistöjen kuvaus sekä yhteiskunnalliset kysymykset oikeudenmukaisuudesta. Nämä teemat näkyvät jo esikoisteoksessakin ja ovat vieläpä yhä varsin puhuttelevia.

Pisteytys:
9/10

Paths of Glory - Kunnian polut (1957)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA 1957, 88 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Kirk Douglas, Ralph Meeker, Adolphe Menjou

Which would you rather be done in by: a bayonet or a machine gun?

Ensimmäisen maailmansodan rintamalinjoilla uurastava eversti Dax (Douglas) saa epämieluisan komennuksen. Kabineteissaan myhäilevät, pahasti korruptoituneet kenraalit määräävät Daxin johtamaan toivotonta hyökkäystä, joka johtaa vain turhiin miestappioihin. Järjetön komennus toteutetaan, mutta mikään ei mene kenraalien mielen mukaan. Kärsijöiksi joutuvat rivisotilaat, joita uhkaa lopulta teloitus.

Kunnian polut perustuu Humphrey Cobbin samannimiseen romaaniin (1935), jota puolestaan ovat inspiroineet ranskalaisten sotilaiden kertomat sotakokemukset. Sikäli tarinassa on siis ainakin löyhä todellisuuspohja. 1950-luvulla kumpikin suursota oli vielä niin kipeä aihe, ettei sodan valta-asetelmia kriittisesti tarkastelevan elokuvan teko ollut aivan helppoa. Yhdysvaltalaisille aihetta etäännytti tapahtumien siirto Ranskaan, mutta ranskalaiset eivät hurranneet. Elokuva oli Ranskassa kielletty aina vuoteen 1975 saakka. Monessa muussakin Euroopan maassa ensi-ilta sai odottaa vuosikausia.

Katselukokemusta toki hieman häiritsee se seikka, että ranskalaiset puhuvat englantia. Ärsyttävä yksityiskohta kuitenkin onneksi on unohtua, koska elokuva muuten on loistava ja vähintäänkin Stanley Kubrickin parhaimmistoa. Realistista otetta hienosti tavoittelevassa sotadraamassa on myös häivähdys ironiaa ja toivotonta mustaa huumoria. Näkyyhän se jo elokuvan nimessä: gloriaa ei näillä sotapoluilla nähdä. Kunnian polut on aika tavalla parhaita ensimmäistä maailmansotaa kuvaavia elokuvia, mitä olen kuunaan katsellut!

Pisteytys:
9/10