Papillon (1973)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
Ranska & USA 1973, 151 min.
Biografia, Draama, Rikos
Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman

Hey you bastards, I'm still here.

Laivalastillinen pahamaineisia rikollisia saapuu kahleissa Ranskan Guayanaan. Murhaajien ja keinottelijoiden joukossa on syyttömänä tuomittu Henri "Papillon" Charrière (McQueen), joka ei aio jäädä huolella eristettyyn vankilaan mädäntymään loppuelämäkseen. Jo menomatkalla Papillon solmii diilin varakkaan Louis Degan (Hoffman) kanssa. Pakoyritykset johtavat Papillonin ojasta allikkoon, mutta sinnikäs mies ei suostu luovuttamaan vapauttaan.

Papillonin loppuratkaisu on tiedossa, mutta paon toteuttamista on silti jännittävää seurata. Elokuva perustuu Henri Charrièren omaelämäkerralliseen, joskin railakkaasti väritettyyn bestselleriin Vanki nimeltä Papillon (1969). Teoksen käänsi sujuvaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Dalton Trumbo. Filmi tarjoaa kuumottavia tilanteita toisensa perään, eikä kahden ja puolen tunnin aikana ehdi mitenkään pitkästyä! Päätähti Steve McQueen on paennut mahdottomasta paikasta aiemminkin elokuvassa Suuri pakoretki (1963), mutta roolisuoritus ei silti ole pelkkää rutiinia.

Katsojia viihdyttänyt Papillon ei aikanaan ollut kriitikoiden suosikki, eikä elokuvaa juuri muistettu palkintogaaloissakaan. Tämä tuntuu kiistämättä nyt hieman yllättävältä, koska Papillonista on vuosien saatossa muodostunut varsinainen vankilapakojen klassikko ja tekijöinäkin on joukko konkareita. Mutta mitäpä noilla pysteillä on väliä, kun suosiota piisaa muutenkin! Klassikon maineesta huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, elokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 2018. En ole nähnyt tuoreempaa Papillonia, mutta ainakin jotain yhteistä elokuvista löytää sitä katsomattakin: uudempikaan versio ei ole saanut aikalaiskriitikoiden suopeutta osakseen.

Pisteytys:

8/10

La planète sauvage - Villi planeetta (1973)

Ohjannut René Laloux
Ranska & Tsekkoslovakia 1973, 72 min.
Animaatio, Fantasia
Pääosissa: Jennifer Drake, Jean Valmont

Draag & Om

Villi planeetta (engl. Fantastic Planet) sijoittuu mielikuvitukselliselle Ygam-planeetalle. Oudossa maailmassa elää ihmisen kaltaisia om-olentoja, joiden elintila kuitenkin on uhattuna valtavien draagien vuoksi. Draagit ovat meditointia harjoittavia viisaita humanoideja, jotka pitävät omeja lemmikkeinään. Pienet omien yhdyskunnat kuitenkin yrittävät taistella elintilansa puolesta ─ ovatko draagit kuitenkaan kykeneväisiä huomaamaan heikompiensa todelliset tarpeet?

Tunnelmaltaan omalaatuinen animaatio esittelee kauniin fantasiamaailman, joka tosin on monella tavalla aika pelottavakin. Tarina käsittelee mitä selvimmin valtaa, ja aikanaan sen tulkittiin kuvaavan osuvasti varsinkin Tsekkoslovakian miehitystä (1968) ja sen jälkeisiä vuosia. Muitakin tulkintoja on toki helppo löytää ihmisoikeuksia ja rasismia myöten, ja niinpä elokuvan teema tuntuu lopulta kovin ajattomalta. Villi planeetta taitaa myös kertoa suorasukaisen osuvasti eläinsuhteestamme: ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu.

Cannesissa menestynyt Villi planeetta tuo tyyliltään mieleen avantgarde-animaation Heaven and Earth Magic (1962) ja Beatles-hassuttelu Keltainen sukellusvene (1968) lipuu sekin mieleen. Tässä elokuvassa on kuitenkin enemmän selväjärkisyyttä kuin ensiksi mainitussa teoksessa ja toisaalta syvällisempi sielu kuin Beatles-höpöttelyssä. Sitä paitsi eriskummallisen Ygam-planeetan tunnelma jää kiehtovana ja piinallisena pyörimään mielen filmikeloilla kuin draagien maaginen meditaatio. Kuinka oma yhteiskuntamme kohtelee heikompiaan? Ketkä ovat draageja, ketkä omeja?

 

Pisteytys:

8/10

Vérités et Mensonges - V niin kuin väärennös (1973)

Ohjannut Orson Welles
Ranska, Iran & Länsi-Saksa 1973, 89 min.
Dokumentti
Pääosissa: Orson Welles, Oja Kodar

Art is a lie that makes us realise the truth.

V niin kuin väärennös (engl. F for Fake) on omaperäinen dokufiktio taidehuijareista ja elokuvaessee taiteesta ylipäätään. Tarkastelun kohteena on menestyksekäs taideväärentäjä Elmyr de Hory ja kokonainen valheiden verkko, joka miehen ympärille on punoutunut. Elokuvan kertojana toimii Orson Welles, jonka omakuvaksi teos hiljalleen tuntuu kasvavan. V niin kuin väärennös lupaa olevansa totta, mutta onko se? Ja kuka oikeastaan onkaan tarinan sankari, kuka konna?

Huijarien lumoissa aivot surisevat ylikierroksilla, sillä taitavassa elokuvassa on arvatenkin useita erilaisia kerroksia. De Horyn tarina on kiinnostava, mutta vielä kiehtovampi on ajatelma taiteen luomista illuusioista. Tässä elokuvassa Welles itsekin luo toinen toistaan kiinnostavampia kangastuksia ja venyttää kiinnostavasti dokumentin sekä totuuden rajoja. Wellesin pyrkimyksenä tosin oli luoda tämän teoksen myötä täysin uudenlainen elokuva, ja siinä mielessä filmin sullominen genrelokeroihin tekee sille hieman vääryyttä.

Orson Welles on loistava kertoja, joka osaa ilmiömäisesti luoda tarinaan jännitteitä ja imua. Karismaattinen mies kerää kuulijoita ympärilleen, vaeltaa tarkoin sommitelluissa otoksissa ja silminnähden nautiskelee valokeilastaan. Taikurina toimiva ohjaajalegenda kertoo huijauksista, joiden mestarillisesta esittämisestä hänet itsensäkin tunnetaan: varhaisin esimerkki on kuuluisa radiokuunnelma Maailmojen sota (1938), joka tunnetusti erehdytti useat kuulijat pitämään satua totena. Tässäkin tapauksessa taika syntyy Wellesin persoonasta ja näyttelijäntaidoista, mutta myös kerrontaa eteen päin vievistä leikkauksista, joista Welles on tunnettu jo Citizen Kanen (1941) ajoilta. Kiehtova elokuva, jonka parissa tulee aivan mielellään huijatuksi!

Pisteytys:
8/10

The Long Goodbye - Pitkät jäähyväiset (1973)

Ohjannut Robert Altman

USA 1973, 112 min.

Rikos, Komedia, Draama

Pääosissa: Elliott Gould, Nina van Pallandt, Sterling Hayden

I even lost my cat.

Yksityisetsivä Philip Marlowen (Gould) rauhallinen arki katkeaa, kun hän saa kuulla erään ystävänsä olevan epäiltynä vaimonsa murhasta. Poliisien mukaan renttu on häipynyt Meksikoon ja tehnyt siellä itsemurhan, mutta Marlowea epäilyttää. Ei auta muu kuin lähteä itse selvittämään, mitä Meksikossa todella tapahtui. Perillä kohteessa Marlowe pääsee toverinsa jäljille, kunhan ensin sotkeutuu ryyppäävän kirjailijan (Hayden) ja tämän nuoren vaimon (van Pallandt) sekaviin kuvioihin.

Raymond Chandlerin luoma romaanisankari Philip Marlowe on nähty valkokankaalla monen näyttelijän tulkitsemana. Parhaiten tunnetaan Humphrey Bogartin versio elokuvassa Syvä uni (1946). Tässä elokuvassa ei kuitenkaan enää olla kovaksikeitetyssä film noirien maailmassa, vaan unenomaiseen fantasiaan taipuvassa 1970-luvun sekoilussa. Kuvat, paikat, tunnelmat ja tapahtuvat sulautuvat toisiinsa huuruiseksi massaksi. Tuossa maailmassa haahuileva Marlowe on nyt kissaansa hoivaava nuhjuinen pehmo, joka hoipertelee löysästi rikosjutusta toiseen.

On ihan ymmärrettävää, ettei kummallinen rikoselokuva saanut aikanaan suosiota ─ eipä nimittäin ihan heti tule mieleen toista samanlaista teosta! Sittemmin Pitkät jäähyväiset on sentään löytänyt fanikuntansa. Kiistämättä elokuva enemmän naurattaa kuin jännittää, mutta Robert Altmanin luoma maailma on niin erikoislaatuinen, että elokuva imaisee väistämättä mukaansa. Outoiluun on helppo uppoutua ja sen parissa kyllä viihtyy, jos leikkimieltä riittää. Loppukuriositeettina täytyy mainita, että leffassa nähdään nuori Arnold Schwarzenegger pienessä sivuroolissa, vasta uransa toisessa!

Pisteytys:
8/10

Amarcord (1973)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1973,  123 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Bruno Zanin, Armando Brancia, Pupella Maggio

A cigarette? It's on me.

Federico Fellinin omaelämäkerrallisista aineksista ammentava Amarcord sijoittuu 1930-luvun Italiaan. Päähenkilö on Titta (Zanin), joka varttuu nuorukaiseksi sympaattisessa italialaiskylässä. Titta raastaa isänsä (Brancia) ja opettajiensa hermoja jatkuvilla poikamaisilla kujeillaan, vaikka miehistymisen aika on jo koittanut. Seksuaalisuuden heräämistä ällistellään poikaporukalla, mutta arat ensikokeilut tuntuvat olevan nuorelle miehelle vielä hieman liikaa.

Temaattisesti Amarcord käsittelee mieheksi varttumista, elämän kevättä ja nostalgiaa. Vaikka elokuva on pääasiallisesti komedia, antaa 1930-luvun alun heräävä fasismi tarinalle synkän sävynsä, samaten aimo annoksen realismia satuun siivilöi päähenkilön perhepiirin kohdannut suru. Amarcord on kauniin unenomainen, mutta myös rujon elämänmakuinen elokuva. Unien ja arjen tapaan mitään kovin selkeää juonta elokuvasta ei löydä. Sen sijaan kertomusta kantavat viehättävästi liioitellut hahmot, joiden piirteistä jokainen varmasti voi löytää jotain tuttua.

Amarcord on kepeän humoristinen muistelo, johon sekoittuu Fellinin aiemmasta tuotannosta tuttua fantasiaa. Osa nuoruusajan tapahtumista on piirtynyt muistiin tarkasti, mutta jokaisen muiston reunat hämärtyvät kuin unessa. Lopulta ohjaaja itsekään ei tiennyt, mikä perustui tositapahtumiin! Ylipäätään koko 1970-luku oli Fellinille nostalgian vuosikymmen, jonka ikimuistoisimmaksi teokseksi nousee juurikin Amarcord. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla palkittu teos keräsi kiitosta arvosteluissa ja oli myös iso kaupallinen menestys. Lopulta Amarcord taisi myös jäädä Fellinin viimeiseksi suureksi elokuvaksi, ja niinpä myös 1001-listalla se on Fellinin viimeinen elokuva.

Pisteytys:

8/10

The Sting - Puhallus (1973)

Ohjannut George Roy Hill
USA 1973, 129 min.
Rikos, Komedia, Draama
Pääosissa: Paul Newman, Robert Redford

Not only are you a cheat, you're a gutless cheat as well!

Eletään suuren laman lopun aikoja ja oman onnensa seppien luvatussa maassa leveimmin elävät häikäilemättömät keinottelijat. Kohtalaisen tilipussin tienaajiin lukeutuvat FBI:n jahtaama konkarihuijari Henry Gondorff (Newman) ja tämän nuori, innokas kollega Johnny Hooker (Redford). Vastikään voimansa yhdistänyt kaksikko on uransa suurimman haasteen edessä, kun tavoitteena on vaatimattomasti kaikkien aikojen mahtipontisin keikka.

Veijarikomedia ja rikosklassikko Puhallus on peräti kymmenen Oscarin ehdokas ja seitsemän voittaja. Suosio on helppo ymmärtää, sillä elokuva on tehty kaikin puolin taitavasti. Miljöö on luotu antaumuksella, näyttelijät ovat hyviä ja konstailematon tarina onnistuu yllättämään. Mukavia ovat myös pienet vaikutteet, joita on ammennettu 1930-luvun gangsterileffoista (esim. Arpinaama, 1932). Scott Joplinin Entertainerin (1902) pohjalle rakentuva ragtime-teema nousi muuten sekin aikanaan hitiksi ja kilkattaa päässä hyvän aikaa elokuvan päättymisen jälkeen.

Puhallus jatkaa George Roy Hillin, Paul Newmanin ja Robert Redfordin saumatonta yhteistyötä, josta saatiin nauttia jo elokuvassa Butch ja Kid (1969). Elokuvia yhdistää samankaltainen huumori, selkeälinjaisuus ja ammattitaito, pohjautuvatpa molemmat myös jossain määrin tositapahtumiin. Minulle Puhallus ei kolahtanut elokuvakaksikosta ihan yhtä hyvin, vaikka filmistä ei keksikään mitään moitittavaa. Ehkäpä viime aikoina on tullut katsottua niin huima liuta 1970-luvun alkupuolen rikosleffoja, että aivot kaipaavat jo vaihtelua. Täytynee palata tämän äärelle tauon jälkeen!

Pisteytys:
8/10

Joulukuun elokuvat 2019

Marriage Story
Ohjannut Noah Baumbach
Iso-Britannia & USA 2019, 137 min.
Draama
Pääosissa: Adam Driver, Scarlett Johansson

Charlie (Driver) ja Nicole (Johansson) ovat ajautuneet avioeron partaalle. Uusi tilanne muuttaa arjen ja tekee kipeää, mutta yhteisen lapsen vuoksi on pakko jaksaa. Tyylikäs ja aito draama saa hienosti eläytymään molempien osapuolten asemaan: Charlie ja Nicole ärsyttävät vuorotellen, mutta saavat myös tasapuolisesti sympatiat puolelleen. Toki käsikirjoituksessa on hieman ylikorostetun selkeästi väännettyjä kahtiajakoja, mutta eipä se minua ainakaan liikaa haitannut. Tarina ei kuitenkaan missään nimessä ole huono, ja erinomaista näyttelijäntyötä on aina ilo katsoa.

Pisteytys: 8/10

A Christmas Prince - Jouluprinssi

Ohjannut Alex Zamm

USA 2017, 92 min.

Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Rose McIver, Ben Lamb

Juorulehden toimittaja Amber (McIver) soluttautuu hoviin, jotta saisi mehukkaita juttuja huliviliprinssistä (Lamb). Romanssihan siinä syttyy. Kaikin tavoin karmea pökäle Jouluprinssi nousi arvaamattomaan suosioon ilmestyttyään. Syynä on elokuvan uskomaton siirappisuus ja kliseisyys, joissa kiistämättä piilee aimo annos tahatonta viihdearvoa. Välillä saa nauraa itsensä tärviölle, kun järjetön elokuva todella vyöryy täydellisen ennalta-arvattavasti toinen toistaan hölmömpiin tilanteisiin. Hittifilmille on tehty jo kaksi jatko-osaakin (2018, 2019).

Pisteytys: 2/10

La città della donne - Naisten kaupunki

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1980, 139 min.

Fantasia, Komedia

Pääosissa: Marcello Mastroianni, Bernice Stegers, Anna Prucnal

Federico Fellinin Naisten kaupunki (engl. City of Women) vie ohjaajan vakiotähden Marcello Mastroiannin outoon naisten maailmaan. Marcello-nimistä miestä esittävä Marcello etsii unelmiensa naista ja hukkuu surrealistiseen haavetodellisuuteen, joka muuttuu painajaiseksi. Filmi on kiinnostava varsinkin verrattaessa Marcello Mastroiannin seikkailuihin elokuvassa 8½ (1963). Vaikka aikansa feminismitulkinnat korostuvat hetkittäin, kertoo elokuva lopulta ohjaajalleen tyypilliseen tapaan pääasiassa Fellinistä itsestään ja hänen elokuvistaan.

Pisteytys: 8/10

Prinsessa Ruusunen

Ohjannut Edvin Laine

Suomi 1949, 99 min.

Fantasia, Romantiikka

Pääosissa: Annika Sipilä, Tuula Ignatius, Martti Katajisto, Siiri Angerkoski, Tarmo Manni

Satuklassikkoon perustuva Prinsessa Ruusunen on kenties paras suomalainen fantasiaelokuva. Näyttävät puvut ja lavasteet loihtivat filmille upean satumaailman, joka ei tunnu hiventäkään vanhentuneelta. Eritoten sivurooleissa nähdään lukuisia nimekkäitä näyttelijälegendoja, jotka hoitavat osansa viehättävästi, mutta vakuuttavasti. Hurmaava elokuva vetää vertoja tunnetummalle satuversiolle eli Disneyn Prinsessa Ruususelle (1959).

Pisteytys: 8/10