Iso-Britannia 1960, 101 min.
Kauhu, Trilleri, Draama
Pääosissa: Karlheinz Böhm, Anna Massey, Maxine Audley
 |
| Whatever I photograph I always lose. |
Omissa oloissaan viihtyvä hissukka Mark Lewis (Böhm) työskentelee studiolla kameramiehen apulaisena. Vapaa-ajallaan Mark kuvaa omaa dokumenttiaan, jonka karmea sisältö paljastaa häiriintyneen mielen aran ulkokuoren takaa. Mark on erikoistunut kuvaamaan naisia, joiden viimeiset kauhunhetket hän tallentaa filmille samalla kun murhaa heidät brutaalisti. Mitä on kaikkein pelottavin pelko, mikä on sen syvin olemus?
Kurkistelija (myös Pelon kasvot) tarkastelee nerokkaasti elokuvataiteen ydintä. Kuten Markin murhatöissään käyttämä kauhujen peili, myös elokuva heijastaa sekä aikalaisilmiöitä että katsojan omia tuntemuksia. Valkokankaan kuvat manipuloivat ajatuksia sekä herättävät impulsseja ja muistoja. Suorastaan ironisesti aikalaiskatsojille Kurkistelijan kuvat olivat liikaa ja elokuva floppasi täysin. Vaikka samana vuonna ensi-iltaan tuli vähintään yhtä hätkähdyttävä Psyko (1960), brittiyleisön konservatiivinen maku ja Michael Powellin (1905─1990) maine kauniiden draamojen ohjaajana olettaen edesauttoivat Kurkistelijan jyrkkää tuomitsemista. Suomessakin elokuva oli kieltolistalla aina 1980-luvulle saakka.
Koska päähenkilö Mark on mieleltään järkkynyt pakonomainen tirkistelijä-murhaaja, elokuva tietenkin vertautuu vahvasti Alfred Hitchcockin tuotantoon ja sen teemoihin. Eritoten Kurkistelija muistuttaa Takaikkunaa (1954) ja jo mainittua Psykoa. Siinä missä Hitchcock oli 1950─1960-lukujen taitteessa uransa aallonharjalla, Powellin kohtalo oli Kurkistelijan myötä päinvastainen. Sittemmin elokuvan arvo tietenkin huomioitiin ja toki sen idea on kiistattoman oivaltava. Vaikka teos onkin kiehtova, ajatuksia kutkutteleva ja sikäli näkemisen arvoinen, en aivan täysin päässyt sisälle Kurkistelijan kieroutuneeseen tunnelmaan.
Pisteytys:
7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti