14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Tommy, 1975)

See me, feel me, touch me, heal me!

Tervetuloa vuoteen 1975 ─ Etyk-Suomeen, Vietnamin sodan loppurytinöihin ja Queenin Bohemian Rhapsodyn synnyinvuoteen. Päivän elokuva vie myös vauhdikkaisiin musiikkitunnelmiin ja aavistuksen psykedeeliseen ajankuvaan. Vuoden 1975 tunnelmoijille sovelias elokuva on esimerkiksi tuode dokumentti The Helsinki Effect (2025), joka tutkii aikansa maailmanpolitiikan suuria käänteitä. Aasian karmeisiin tapahtumiin voi palata katsomalla erinomaiset sotadraamat Kuoleman kentät (1984) sekä Kauriinmetsästäjä (1978). Kenties niistä löytyy nykypäivänäkin puhuttelevia ja ajankohtaisia sävyjä. Sotatraumojen teema jatkuu myös päivän elokuvassa, eikö niistä koskaan päästä eroon!

 

Tommy
Ohjannut Ken Russell 

Iso-Britannia 1975, 111 min. 

Musikaali, Draama 

Pääosissa: Roger Daltrey, Ann-Margret, Oliver Reed

 

 

 

 

The Who -yhtyeen albumi Tommy (1969) on kaikkien aikojen ensimmäinen rock-ooppera. Albumin elokuvaversio on omaperäinen musikaali, joka noudattelee melko tarkasti levyn alkuperäistarinaa. Päähenkilö on nuori Tommy (Daltrey), jolta lapsuustraumat vievät näön, kuulon ja puhekyvyn. Mielensisäinen mystinen matka tekee Tommysta fipperivelhon ja palvotun kulttihahmon.

Mielikuvituksellinen ja hieman unenomainen elokuva oli aikanaan erittäin suosittu. Kauheuksia kokeva Tommy on oman sukupolvensa ääni, johon nivoutuvat sotienjälkeisen lapsuuden vaikeudet ja 1960-luvun hippiliikkeen hiipuminen. Ajankuva on vahvaa! Ehkä vielä suurempi maineen syy on suositun The Whon musiikki ja elokuvassa vierailevien tähtien hittibiisit. Eric Clapton, Tina Turner ja Elton John jäävät erinomaisesti mieleen sähäköine esityksineen.

Tommy oli yksi vuotensa katsotuimpia elokuvia, vaikka jälkimaineeltaan se ei liene kaikkein muistetuimpia. Elokuvallisesti teos tuntuu välillä ontuvan, vaikka siinä yhdistyykin monta kiinnostavaa asiaa: varhainen musavideomaisuus, miljöön mielikuvituksellisuus ja tarinan yllättävän hyvä eheys. Luulen, että olisin innostunut Tommysta aivan toisella tavalla, jos olisin nähnyt tämän parhaassa rokkivaiheessani joskus 00-luvun alussa. Joka tapauksessa 1970-luvun villinä musatrippinä ja 1970-luvun nuorison ajankuvana Tommy on vertaansa vailla.

Pisteytys: 7/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Paukkurauta-Kati, 1965)

You'll never make me cry!

Vuoden 1965 valkokankaille saattelee Julie Andrews ja värikkäät kukkulat heräävät eloon: "The hills are alive with the sound of music..." ─ sulosävelin ilkamoiva Sound of Music (1965) oli vuotensa isoin megahitti ja myöhempien aikojen klassikko. Sille seuraa tekevät klassikkoromaanin filmatisointi Tohtori Zhivago (1965) sekä päivän luukusta pamahtava lännenkomedia.

 

Mikäli mielii tunnelmoida villin vuosikymmenen uusia elokuvatuulia, katseluun sopii erinomaisesti Jean-Luc Godardin road-movie Hullu Pierrot (1965) tai futuristinen Alphaville (1965). Toisenlaista kummaa kulmaa tarjoaa Andy Warholin underground-filmi Vinyl (1965). Jos Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat puuduttaa, on syytä muistaa intialaisklassikko Subarnarekha (1965), joka kertoo universaalin tarinan sodanjälkeisestä maailmasta ja pakolaisuudesta.

 

Cat Ballou - Paukkurauta-Kati 

Ohjannut Elliot Silverstein 

USA 1965, 97 min. 

Komedia, Lännenelokuva 

Pääosissa: Jane Fonda, Lee Marvin, Michael Callan 

 

 

 

 

Asesankari Cat Ballou (Fonda) odottaa hirttotuomiota pikkukaupungin sellissä. Nykyinen rikollinen on entinen siveä opettaja, joka kapsahti kaidalta polulta palauttaakseen isänsä kunnian. Paha suuryritys nimittäin yritti varastaa Catin isän farmin laittomin keinoin, eikä tyttären auttanut muu kuin lähteä ruudinkatkuiselle kostoretkelle erikoinen apujoukko kintereillään. Jiihaa!

Paukkurauta-Kati on lännenparodia, mutta ei kuitenkaan yhtä sekopäinen kohellus kuin Villiä hurjempi länsi (1974). Ikoninen Jane Fonda tulkitsee Cat Ballouta särmikkäästi ja vahva naishahmo tuo mieleen toisen lännenelokuvan, vakavamielisemmän Johnny Guitarin (1954). Elokuvilla onkin yksi merkittävä yhdistävä tekijä: molemmat perustuvat kirjailija Roy Chanslorin romaaneihin.

Meheväksi hittifilmiksi kohonnut Paukkurauta-Kati oli peräti vuoden 1965 seitsemänneksi katsotuin elokuva. Menestyksen ainekset ovat helposti kasassa: karismaattinen päätähti, ripaus slapstickia, jännitystä ja romantiikkaa, suosittuja muusikkoja vetävien lännenballadien äärellä... Kriitikotkin mieltyivät ja Lee Marvin palkittiin mehukkaasta tuplaroolistaan muun muassa Oscarilla. Paukkurauta-Kati on nostettu suorastaan lännenlegendaksi, sillä se löytyy AFI:n westernien TOP-10-listalta. Vaikka elokuva on ihan kelvosti tehty, minusta varsinkin AFI:n listasijoitus tuntuu hieman yliampuvalta: ennemmin myöntäisin sijan sisällöltään monipuolisemmalle Johnny Guitarille.

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Punaparta, 1965)

It's the smell of the poor.

 

Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.

 

Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!

 

 

Akahige - Punaparta
Ohjannut Akira Kurosawa 

Japani 1965, 185 min.

Draama 

Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan

 

 

 

 

Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.

Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.

Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).

Pisteytys: 8/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Rikhard III, 1955)

Conscience is a word that cowards use.

Elokuvavuoden 1955 suurien hittien joukkoon lukeutuvat riemukkaan värikkäät musikaalit Oklahoma! (1955) sekä Enkeleitä Broadwaylla (1955). Molemmat filmit pohjautuvat Broadway-näytelmään ja sehän sopii, sillä päivän luukusta paljastuu niin ikään näytelmätekstiin perustuva elokuvasovitus. Ennen kuin ratsastamme uljaasti entisajan Englantiin, on syytä muistella myös muutamia muita 70-vuotisjuhlaansa viettäviä elokuvaklassikoita.

 

Syyskuussa 1955 elokuvamaailmaa järisytti uutinen nuoren, lupaavan elokuvatähden surmanajosta. James Dean kuoli vain 24-vuotiaana, hieman ennen klassikoksi muodostuneen Nuori kapinallinen (1955) -draaman ensi-iltaa. Jälkipolvet muistavat vuodesta myös hämmästyttävän taitavan, lajityyppien rajoja rikkovan elokuvan Räsynukke (1955), jota aikalaiset eivät arvostaneet riittävästi. Vuodesta muistetaan myös vaatimaton mutta sympaattinen Oscar-menestyjä Marty (1955) sekä saippuaoopperoiden äiti Kaikki minkä taivas sallii (1955), joka sopii rätisevine takkatulineen oivallisesti joulukuussa katsottavaksi. Näistä tunnelmista suunnatkaamme kohti hovielämän värikkäitä juonitteluita! 

 

 

Richard III - Rikhard III
Ohjannut Laurence Olivier

Iso-Britannia 1955, 161 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Laurence Olivier, Cedric Hardwicke, Nicholas Hannen

 

 

William Shakespearen näytelmä Rikhard III (n. 1591) kertoo tummanpuhuvan tarinan Englannin kuninkaasta, joka eli ja hallitsi 1400-luvun lopulla. Laurence Olivierin elokuvatulkinta on klassinen ja alkutekstille uskollinen, eli se esittää York-suvun viimeisen kuninkaan vallanhimoisena tyrannina ja kieroilijana. Tarina alkaa keskeltä sotaa, kun tuore kuningas Edvard IV on noussut valtaistuimelle. Mutta hänen kyttyräselkäinen veljensä Rikhard (Olivier) on päättänyt saada kruunun itselleen keinoja kaihtamatta: tulkoon vaikka sotaa ja kuolemaa!

Aikansa suurtuotantona toteutettu Rikhard III on komeaa katsottavaa, kuten oheiset kuvatkin varmasti paljastavat. Kokeneet Shakespeare-näyttelijät tekevät takuuvarmaa laatutyötä. Lopputuloksena on puitteiltaan komea, klassinen Shakespeare-elokuva. Tarinassa on muutamia puisevia hetkiä, vaikka se ei pitkäveteinen olekaan. Rikhardin juonitteleva hahmo, vaikka ei aivan todellisuuteen perustukaan, on nimittäin elokuvan arvoinen antisankari! Olivier näyttelee itse pääroolin onnistuneesti suurella tunteella.

Rikhard III on sarjassaan kolmas ja viimeinen Olivierin Shakespeare-elokuvista. Ennen tätä elokuvaa olivat ilmestyneet samaa tyylilajia edustavat Henrik V (1944) ja Hamlet (1948). Elokuvat yhdistävät tyylikkäällä tavalla klassista teatterinäytelmää ja elokuvakerrontaa. Kolmikosta Rikhard III menestyi aikanaan heikoimmin, vaikka elokuvaa kehuttiin ja se voitti muun muassa useita Baftoja. Tähän kuitenkin päättyi Olivierin ura Shakespeare-ohjaajana, eikä jo suunniteltua Macbeth-elokuvaa koskaan ryhdytty tekemään. Sen sijaan Rikhard III:n tarina elää. Näytelmästä on tehty useita elokuvia, joista Laurence Olivierin tulkinnan rinnalla kuuluisin on Ian McKellenin tähdittämä Richard III (1995).

 

Pisteytys: 7/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Varkaitten paratiisi, 1955)

The man I want doesn't have a price.

 

Vuonna 1955 elettiin kylmän sodan ja nuoren rock'n'rollin aikaa. Suomessa ei vielä juuri rokattu, mutta iskelmälaulaja Annikki Tähti tunnelmoi entisaikain Viipurin kauneutta laulussa Muistatko Monrepos'n, josta tuli Suomen ensimmäinen kultalevytys. Vaikka edellisen vuosikymmenen haikeus heilimöi, oli edessä jo uusia tuulia: Neuvostoliitto palautti miehittämänsä Porkkalan ja Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Valtameren toisella puolen kuhisi kiivas keskustelu rotuerottelusta ja joulukuussa muuan bussimatkustaja Rosa Parks nousi koko kansalaisoikeusliikkeen symboliksi.

 

Päivän elokuva tulee Yhdysvalloista, mutta pitäytyy tiukasti vanhan, ylellisen Euroopan kamaralla. Siihen sopii vielä yksi muistelo: 70-vuotisjuhlaansa viettää tänä vuonna Euroopan lippu, joka otettiin käyttöön ensi kerran 8.12.1955. Oodi ilolle kajahtakoon sille ja muille juhlavuottaan viettäville!

 

 

To Catch a Thief - Varkaitten paratiisi
Ohjannut Alfred Hitchcock 

USA 1955, 106 min.

Mysteeri, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Cary Grant, Grace Kelly

 

 

 

Entinen timanttivaras John "Kissa" Robie (Grant) elää leveää elämää Ranskan Rivieralla. Rikokset lopettaneen miehen riesaksi tulee timanttiroisto, joka jäljittelee hänen tuttuja tekniikoitaan. Robien täytyy saada kriminaali pian kiinni, jotta hän voi puhdistaa oman maineensa ja karistaa timanttivarkauksista kiinnostuneet poliisit kintereiltään.

Alfred Hitchcockin kultakaudelle sijoittuva rikoselokuva tarkastelee ohjaajalle tuttua "väärän miehen" teemaa. Cary Grant tuo kevyehköön tarinaan hienostunutta huumoria ja muutenkin elokuva on leppoisaa huvittelua vauraiden luksuselämän pyörteissä. Varkaitten paratiisi huokuu suorastaan lomatunnelmaa, sillä upeissa väreissä kuvattu Riviera on henkeäsalpaavan kaunis. Toki jännitystäkin on mukana: erityismaininnan saa huima autoilukohtaus mutkittelevilla teillä!

Varkaitten paratiisi voitti Oscarin näyttävästä värikuvauksestaan ja elokuva oli myös ehdolla pariin muuhun esteettisiä ansioita huomioivaan pystiin. Vaikka filmi on näyttävä, jännityksen puute harmitti muutamia aikalaiskriitikoita, olihan Hitchcockilta totuttu jo odottamaan melko piinallisiakin rikostrillereitä (esim. Muukalaisia junassa, 1951 ja Takaikkuna, 1954). Varkaitten paratiisi ei kenties ole Hitchcockin ykkösteoksia, mutta sangen viihdyttävä mysteeri. Nimekkäät päätähdet Cary Grant ja Grace Kelly tuovat Rivieralle ripauksen Hollywoodin tähtipölyä ja timanttien säihkettä!

Pisteytys: 7/10

8. luukku: 80 vuotta sitten (Minun on kosto, 1945)

I'll never let you go. Never, never, never!

Vaikka vuosi 1945 oli ankara ja katkera, elokuvateollisuus porskutti. Aikalaistodellisuus kuitenkin heijastuu monissa elokuvissa, kuten Roberto Rossellinin neorealistisessa draamassa Rooma, avoin kaupunki (1945) ja John Hustonin lyhytdokumentissa San Pietron taistelu (1945). Upea ranskalainen historiaromanssi Paratiisin lapset (1945) sen sijaan vie kauas sotatapahtumista, mutta sen tuotanto-olosuhteet olivat sodan vuoksi poikkeuksellisen vaikeita.

Vuoden 1945 suurimpia hittifilmejä olivat muun muassa Alfred Hitchcockin psykoanalyysiin sukeltava Noiduttu (1945) ja Billy Wilderin Oscar-menestys, alkoholistidraama Tuhlattuja päiviä (1945). Päivän luukusta esiin hiipivä jännäri oli myös vuotensa tuottoisimpien filmien arvostettua kastia. Siinä ollaan kesäisissä tunnelmissa, mutta elokuva sai kuitenkin ensi-iltansa jouluna 1945. Tämähän sopii siis oivasti kesänkaipuuseen tuiskujen keskellä!
 

 

Leave Her to Heaven - Minun on kosto
Ohjannut John M. Stahl

USA 1945, 110 min.

Draama, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Gene Tierney, Cornel Wilde, Jeanne Crain

 

 

 

 

Kirjailija Richard Harland (Wilde) rakastuu viehättävään Ellen Berentiin (Tierney) ja pari purjehtii pikavauhtia avioliiton satamaan. Avio-onni kuitenkin säröilee nopeasti, sillä Ellen ei siedä miehensä aikaavievää työtä, tilaa vieviä sukulaisia saati ylipäätään mitään häiriöitä, jotka kiilautuvat tiiviin yhdessäolon väliin. Ja yrittääkö Ellenin oma sisar Ruth (Crain) vikitellä Richardia? On tullut aika kostaa ─ Richardille, Ruthille ja kaikille.

Minun on kosto on erikoinen film noir -elokuva, sillä se on kuvattu hehkuvissa technicolor-väreissä ja tarina sijoittuu suurelta osiin heleisiin kesämaisemiin. Värikäs kesämökkijännäri palkittiinkin parhaan värikuvauksen Oscarilla. Ihmissuhdedraamassa on häivähdys Douglas Sirkin myöhempien melodraamojen tunnelmaa, joskaan ei yhtä täyteläistä kuin mitä Sirk parhaimmillaan on. Ellen Berentin hahmo on jäytävä ja luo ympärilleen piinaavaa jännitystä. Hahmon motiivit jäävät silti vaillinaiseksi, vaikka niitä selitetään liiankin auliisti.

Venäläissyntyinen ohjaaja John M. Stahl (1886─1950) muutti Yhdysvaltoihin jo lapsena ja aloitti Hollywood-uransa 1910-luvun alussa. Minun on kosto edustaa jo uran loppuvaihetta ja on myös Stahlin parhaiten tunnettuja teoksia. Aikanaan elokuva oli vuoden 1945 katsotuimpia filmejä, joka sai katsojavirtojen ohella osakseen positiivisia arvioita. Mieleenjäävänä lajityyppiyhdistelmänä elokuva on edelleen katsomisen väärti.

Pisteytys: 7/10