Kauhukuu III: Verenpunainen kauhu (1975)

Something strange and sharp...

Kauhuvuosi 1975 viiltää ja vainoaa! Päivän elokuva on verinen giallo-klassikko Italiasta. Eteläisestä Euroopasta tulee myös kyseenalainen klassikko Sodoman 120 päivää (1975), jonka sadismi ja seksuaalisuuden kuvaus häkellyttävät edelleen. Hollywood-tunnelmia kaipaavan katselulistalle kelvannee Tappajahai (1975), joka sopii kesämeiningeistään huolimatta loppuvuoden pimeyteen. Viisikymppisten ehdoton ykkösteos on kuitenkin The Rocky Horror Picture Show (1975), jonka hirviömäiset sävelet sopivat synkän vuodenajan piristäjiksi.

Profondo Rosso - Verenpunainen kauhu

Ohjannut Dario Argento 

Italia 1975, 127 min.

Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia

 

 

 

Pianisti Marcus Daly (Hemmings) todistaa verisen surmatyön, jonka yksityiskohdat eivät jätä häntä rauhaan. Daly ajautuu selvittämään, kuka mystinen puukonheiluttaja on ja minne hänen jättämänsä oudot vihjeet johtavat. Juoni tuo mieleen Dario Argenton aiemman elokuvan Kuoleman lintu (1970), mutta nyt tunnelma on kiihkeämpi ja hypnoottisempi.

Verenpunainen kauhu (engl. Deep Red) yhdistää tyylikkäästi giallo-verenroiskeen jännitystä, hienoista huumoria ja ihmisen psyykeen outoihin unikerroksiin sukeltavia kohtauksia. Goblin-yhtyeen progeraidat rokkaavat ja junnaavat täydellisesti, ja ne kiinnittyvät tiukasti elokuvan jättämiin visuaalisiin muistijälkiin. Jo pelkkä elokuvan soundtrack menestyi erinomaisesti.

Koko elokuva oli suosittu ilmestyessään, jolloin se keräsi valtavasti katsojia eritoten kotimaassaan Italiassa. Monessa maassa Verenpunainen kauhu ei kuitenkaan harmillisesti levinnyt valkokankaille, eivätkä paljon myöhemmin perässä seuranneet vhs-levitykset tuoneet teatterikierroksen veroista näkyvyyttä. Sittemmin maine on sentään kasvanut ja tätä nykyä Verenpunainen kauhu tunnustetaan giallo-legendaksi. Suomen teatteriensi-iltansa elokuva sai vasta vuonna 2018!

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu II: Kuolema kulkee talossa (1965)

That's what I'm here for, to look after all of you.

Kauhukuu matkustaa ajassa vuoteen 1965. Päivän elokuva on mehevä jännäri, jossa päästään kuristavan ahdistaviin tunnelmiin. Muina vuoden kauhukuuluisuuksina mainittakoot ahdinkoa maalaileva, Roman Polanskin Inho (1965), joskin ohjaajan jälkimaine aiheuttaa vielä elokuvaakin suurempia puistatuksia. Hieman hilpeämpää camp-tunnelmaa kaipaaville sopii katsottavaksi Orgiat hautausmaalla (1965), joka huokuu omalaatuista ajankuvaa.

 

The Nanny - Kuolema kulkee talossa
Ohjannut Seth Holt

Iso-Britannia 1965, 91 min.

Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Bette Davis, William Dix, Jill Bennett

 

 

 

Pienen sisarensa murhasta epäilty Joey-poika (Dix) palaa kotiin vietettyään kaksi vuotta häiriintyneille lapsille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Kotiinpaluu on vaikea, sillä siellä odottaa perheen pitkäaikainen lastenhoitaja (Davis) ─ joka on Joeyn mielestä murhan todellinen syypää. Päivät kuluvat, uusi arki ei asetu uomiinsa ja lopulta jännitys sakenee sietämättömäksi...

Psykologiseen kauhuun luottava trilleri saa katsojan epäilevälle kannalle. Bette Davisin taidokkaasti tulkitsema nanny on herttainen rouva, jonka katseessa ja hellässä hymyssä häilähtää jo alun alkaen jotain omituista. Joey ei ole avuton poikanen, vaan kouluvuosien kovettama selviytyjä, ajoittain suorastaan julma ja ilkeä. Miten surmatyö todellisuudessa meni? Kun arvoitus lopussa ratkeaa, katharsis on värisyttävä ja riipaiseva.

Kuolema kulkee talossa tuo mieleen Bette Davisin mestariteoksen Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962), joka kuitenkin on monella tapaa monisäikeisempi ja upeampi kauhutrilleri. Tämän elokuvan tapauksessa kokonaisuus sitä paitsi kärsii tehottomasta rytmistä, sillä mehukkaisiin lopputapahtumiin päästään turhan hitaasti. Varsinkin Davis-faneille tämä paranoiaa väläyttelevä nanny-filmi on silti ehdottomasti näkemisen väärti.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu I: Kuoleman jälkeen (1915)

Prove to me that it is you...

Kauhukuun kolea vuodenaika on jälleen saapunut. Luvassa on perinteikkääseen tapaan kahdeksan teemaan sopivaa elokuvatekstiä, joissa piisaa tasavuosikkaita filmejä. Avausosassa matkustetaan elämän ja kuoleman rajamaille ja 110 vuoden takaiseen aikaan. Mikäli tämä elokuva ei vielä täytä klassikonnälkää, syystunnelmiin sopii moni muukin varhaislegenda.

Mykkäelokuvien jatkumoon sopivat parhaiten rikoselokuva Les Vampires (1915) ja kauhudraama Suuren oopperan kummitus (1925). Universalin hirviökavalkadista viehtyneet voivat astella alttarille Frankensteinin morsiamen (1935) kanssa, eritoten, kun Guillermo del Toron Frankenstein (2025) on pian saamassa ensi-iltansa. Synkkää jännitystä maalailevat Noiduttu (1945), Pirulliset (1955) sekä Räsynukke (1955), ja niille kaivattua tasapainoa tuo kevyt mutta kuulaan syksyinen murhakomedia Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955).

 

 

Posle smerti - Kuoleman jälkeen
Ohjannut Jevgeni Bauer

Venäjä 1915, 46 min.

Mykkäelokuva, Draama, Kauhu 

Pääosissa: Vitold Polonski, Vera Karalli

 

 

 

Nuorukainen nimeltä Andrei (Polonski) suree äitinsä kuolemaa, eikä tahtoisi osallistua tovereidensa iloisiin rientoihin. Lopulta Andrei tarttuu jälleen kiinni elämään, osallistuu urheasti juhlatunnelmaana ja rakastuu silmänräpäyksessä kauniiseen Zoiaan (Karalli). Mutta kun Zoiakin yllättäen menehtyy, Andrei katoaa kauas unen ja kuoleman houreiseen maailmaan.

Kuoleman jälkeen (engl. After Death) on hämyisen tunnelmallinen kauhudraama miehestä, joka vajoaa yhä syvemmälle sisäiseen ahdinkoonsa. Unenomaiset yliluonnolliset näyt on toteutettu taitavasti. Elokuva ei kuitenkaan nykykauhun tapaan pelottele vaan pikemminkin suree vääjäämätöntä kuolemaa, menetettyä elämää ja suurta toteutumatonta rakkautta. Andrein kohtaamat aaveet ovat lempeitä, ainoa piina ja riivaaja on rakkaisiin kohdistuva kaipaus.

Mieleenjäävästi toteutettu mykkäfilmi herättää kiinnostuksen ohjaaja Jevegni Bauerin (1965─1917) muuta tuotantoa kohtaan. Mikä mahtoi olla tuottoisan ohjaajan uran paras teos? Sitä on vaikea sanoa, sillä valtaosa tuotannosta on kadonnut tai takuuvarmasti tuhoutunut. Kuoleman jälkeen esittelee joka tapauksessa kiehtovasti varhaista venäläiselokuvaa. Samalla pääsee kurkistamaan Venäjän keisariajan viimeisiin ylellisiin juhliin, joiden loppu oli jo lähellä.

Pisteytys: 7/10

Sholay (1975)

Ohjannut Ramesh Sippy

Intia 1975, 204 min.

Toiminta, Musikaali, Komedia, Rikos, Draama

Pääosissa: Sanjeev Kumar, Amitabh Bachchan, Dharmendra

 

We die together!

 

Entinen poliisi herra Singh (Dharmendra) on saanut tarpeekseen kotiseutuaan terrorisoivista rikollisista. Hän värvää avukseen villin vekkulin roistokaksikon: Jai (Bachchan) ja Veeru (Kumar) ovat tarjouksesta ihmeissään, mutta mitäpä he eivät tekisi vapauden ja vaurauden eteen! Tehtävä osoittautuu haastavaksi, mutta matkan varrelle mahtuu monta iloista laulua ja kaunista neitoa.

Sholay on kiihkeä viihdemammutti ─ yli kolme tuntia toimintaa, draamaa, komediaa, romantiikkaa ja rytmikkään vietteleviä musikaalikohtauksia. Jostain olisi takuulla voinut vähän tiivistääkin, mutta pääasia on, että kokonaisuus toimii. Kertomukseen on otettu vaikutteita monesta elokuvasta: Sholayssa näkyy muun muassa Sergio Leonen dollaritrilogia ja Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (1954). Ei lainkaan vaatimattomia esikuvia! Lopputulemana on vauhdikas curry-western, ainutlaatuinen yhdistelmä Bollywood-tuotantoa ja monen muun maan elokuvalegendoita. Maailmanelokuvaa!

Supersuosittu Sholay ei kasvanut hitiksi yhdessä yössä mutta kun mainetta hiljalleen tuli, kassakoneet lauloivat tauotta. Hyvä niin, sillä suurfilmin tuotanto ei ollut lainkaan vaatimatonta puuhaa. Megabudjetti saatiin paikattua: Sholay on edelleen suurimpia intialaisia elokuvahittejä, sekä kotimaassaan että kansainvälisesti. Kriitikoita omaperäinen teos ei alkuun innostanut, mutta klassikkomaine on kasvanut vähitellen. Maine on helppo ymmärtää, sillä monia lajityyppejä ja kerronnan rytmejä yhdistelevä elokuva on viihdyttävä kokonaisuus. Vuonna 2014 elokuva pääsi uudelle teatterikierrokselle muodinmukaisessa 3D-formaatissa. Viihdearvoa piisaa edelleen.

Pisteytys: 8/10

Syyskuun elokuvat 2025

Barbara 

Ohjannut Christian Petzold
Saksa 2012, 105 min. 

Draama 

Pääosissa: Nina Hoss, Ronald Zehrfeld

 

 

 

 

Pidättyväinen DDR-draama kertoo lääkäristä nimeltä Barbara Wolff (Hoss), joka haluaa loikata länteen. Haaveet tyrmätään ja Barbara lähetetään Berliinin sykkeestä pieneen maaseutukylään valvottavaksi. Elokuva tuntuu hidastempoiselta ja tapahtumat ovat vähäisiä, mutta itäsaksalainen epäilyksen ilmapiiri huokuu ilmeissä ja hiljaisuuksissa. Barbara palkittiin Berliinin hopeakarhulla.

Pisteytys: 7/10

The Machinist - Koneenkäyttäjä

Ohjannut Brad Anderson

USA & Espanja 2004, 101 min. 

Trilleri, Mysteeri 

Pääosissa: Christian Bale, John Sharian, Jennifer Jason

 

 

 

 

Kalsea trilleri kertoo unettomuudesta kärsivästä miehestä (Bale), joka saa oudon vainoajan kintereilleen. Alku usuttaa uskomaan Fight Club (1999) -tyylin juonenkäänteeseen, mutta katsojaa koijataan. Ankean elokuvan etenemistä on ihan kiinnostavaa seurata, mutta  lopputulema ei kuitenkaan ole tarpeeksi omaperäinen, yllättävä tai mieltä mylläävä. Elokuva muistetaan eritoten Christian Balen riutuneesta roolisuorituksesta.

Pisteytys: 6/10

Fright Night - Kauhun yö
Ohjannut Tom Holland

USA 1985, 106 min.

Kauhu

Pääosissa: William Ragsdale, Chris Sarandon, Amanda Bearse

 

 

 

Teini-ikäinen Charlie (Ragsdale) on varma siitä, että hänen naapurinsa (Sarandon) on vampyyri. Mutta kuinka saada lähipiiri uskomaan, ettei lipevää miestä ole syytä lähestyä ilman vaarnoja ja valkosipulia? Tarina kaipaisi aavistuksen potkua, mutta tällaisenaankin Kauhun yö on syystunnelmaan sointuvaa, kevyen humoristista kauhutunnelmointia. Visvaiset vampyyrit ovat filmin parasta antia! Elokuva oli aikanaan hitti: niinpä sille on tehty heikosti menestynyt jatko-osa (1988) ja kelvollisesti pärjännyt remake (2011), joka ei kuitenkaan taida vetää vertoja alkuperäisfilmille.

Pisteytys: 7/10

 

Go West - Lähde länteen
Ohjannut Buster Keaton

USA 1925, 83 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Draama 

Pääosissa: Buster Keaton, Howard Truesdale, Kathleen Myers

 

 

 

Sympaattinen klassikkokomedia kertoo kivikasvoisen miehen (Keaton) ja ruskeasilmäisen lehmän ystävyydestä. Lähde länteen on siitä erikoinen Buster Keaton -leffa, että tässä ei juuri nähdä kovaa vauhtia ja huimia stuntteja. Vaihtelun voisi arvella virkistävän ja homma toimii ihan hauskasti ilman suuria vaaroja, mutta muutama menevämpi kohtaus toisi lehmipojan eloon ryhtiä.

Pisteytys: 6/10

Commando (1985)

Ohjannut Mark L. Lester

USA 1985, 90. min.

Toiminta 

Pääosissa Arnold Schwarzenegger, Rae Dawn, Alyssa Milano, Dan Hedaya, Vernon Wells

 

I can't believe this macho bullshit...

 

Entinen erikoisjoukkojen sotilas John Matrix (Schwarzenegger) nauttii rauhallisista eläkepäivistä tyttärensä Jennyn (Milano) kanssa. Vanhat viholliset kuitenkin yllättävät Matrixin ja vaativat kostoa: Jenny kidnapataan ja Matrix joutuu kaivamaan vanhat taisteluvarusteensa esille. Yhden miehen sota kokonaista yksityisarmeijaa vastaan on valmis alkamaan!

 

Toimintalegenda Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Commando on menevää ja mehevää rytinää. Maskuliininen muskelinpullistelu menee humoristisella tavalla ylettömäksi, varsinkin, kun John Matrix haluaisi vain silitellä peuroja tyttärensä kanssa. Elokuvan mestarillisin anti onkin se, ettei se ota itseään liian vakavasti vaan suorastaan tihkuu mustaa huumoria. Mitään ei silti lyödä täysin läskiksi. Tiukkaan toimintaan sukelletaan lähes välittömästi, eikä juoni tarvitse sen kummempaa pohjustusta: kyllähän tämä laji jo tiedetään, katsoja on valmis sähinään!

 

Commando menestyi ilmestyessään erittäin hyvin, vaikka siitä ei tullutkaan vuotensa ykköshittiä. Legendan maine on kasvanut vähitellen. Näin jälkeen päin arvioiden koko 1980-luvun action-genre, Schwarzenegger keulakuvanaan, voisi miltei tiivistyä tähän elokuvaan. Samalla Commando lienee verrattain tuntemattoman ohjaajansa Mark L. Lesterin (s. 1946) uran huippuhetki, jonka jälkeen suunta on ollut liukasta luisua b-elokuvien laarinpohjille. Commandon kaavailtu jatko-osakin jäi tekemättä ja ehkä hyvä niin, tämä täräytys on napakka juuri tällaisena.

 

Pisteytys: 8/10

Ryysyrannan Jooseppi (1955)

Ohjannut Roland af Hällström

Suomi 1955, 91 min.

Draama 

Pääosissa: Heimo Lepistö, Hilkka Helinä, Paavo Jännes

 

Mikäs tässä auttaa ─ mennään sakilla helevettiin!

 

Pienen kainuulaisen pirtinmurjun pihamaata räimii ankara lumituisku ja nurkkia kalisuttaa köyhyys. Talon isäntä, koiranleukainen Jooseppi Kenkkunen (Lepistö) rakastaa hellästi suurperhettään, mutta toimeentulo on pula-ajalla tiukassa. Jooseppi intoutuu lopulta kieltolakia uhmaten pontikankeittoon ja pian rankkitynnyrit tököttävät tunkiolla viranhaltijoita uhmaamassa! Kuinka miehen käy, kun viinantuoksu lopulta kantautuu poliisien sieraimiin?

Ryysyrannan Jooseppi perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin (1924), rehevään aikalaiskuvaukseen. Hauska knoppi on se, että Kianto itse pääsi elokuvaan cameo-rooliin. Vaikka Kiannon tuotanto on nimekästä, elokuvia hänen teoksistaan on tehty melko vähän. Ryysyrannan Joosepille seuraa pitävät vain kaksi Punainen viiva (1909) -filmatisointia (1959, 1984). Tässä elokuvassa päästään mainioon suomalaisuuden kuvaan: on tuiskuavaa lunta ja kansan syvien rivien rähjäisiä pirttejä, herroja ja rahvasta, liehuvia lippuja.

 

Aikalaisarvioissa kiitelty draama on saanut arvostusta myös jälkipolvilta. Draaman ja huumorin suhde toimii erinomaisesti: välillä sukelletaan liikuttavaan tragediaan, mutta sieltä noustaan kepeään tunnelmaan kujeilevan nenästävetohuumorin avulla. Suurimmat kehut ansaitsevat näyttelijät, joista eritoten Jussi-palkittu Heimo Lepistö taituroi nimikkoroolin eläväisesti ─ ainoaksi jääneessä pääroolissaan! Lieneepä Ryysyrannan Jooseppi myös ohjaaja Roland af Hällströmin (1905─1956) tuotannon kärkiteoksia, ja harmillisesti se jäi yhdeksi uran viimeisistä filmatisoinneista.

Pisteytys: 8/10